Jarkko Iso-Heiko

Pandoran lippaat

En tiedä mistä olen saanut päähäni pohdiskella pandoran lippaita, nimenomaan siinä merkityksessä että minkämoisia meitä ja meidän tulevaisuuttamme koskettavia asioita on, jotka ylitettyään kriittisen pisteen voisivat muodostaa tilanteen, josta ei enää ole paluuta. Pistettä, jonka jälkeen lippaasta karannutta pahuutta ei enää vain enää saa survottua takaisin takaisin.

Ovatko esimerkiksi globaalit suuryritykset saavuttaneet niin valtaisan varallisuuden ja vaikutusvallan, että niiden ulottaessaan lonkeroitaan yhä syvemmälle maailman kansallisiin (ja ylikansallisiin) päätöksentekoelimiin, sen seurauksena niiden yksiulotteisen voittoajattelun tieltä ollaan valmis vaikka ajamaan ihmiskuntakin tuhoon? Ja onko meillä enää hampaita estää tätä kehitystä?

Tapaus eduskunta

Ja onko demokraattinen päätöksentekojärjestelmä luonut itselleen sellaisen prosessin, että kun siitä poliittisen uran putkesta tupsahtaa ulos siinä kuosissa että lopulta pääsee oikeasti merkittäville paikoille (pääministeri), olet muovautunut sillä välin muiden poliittisten broilereiden seurassa itsekin samanlaiseksi kasaksi sontaa. Uran alkupuolella on varmasti ollut idelogiaa, aitoa halua auttaa köyhyyttä, vähentää työttömyyttä ja niin edelleen. Mutta kun tarpeeksi monta vuotta on itse päässyt parempien patojen ääreen, viettänyt aikaa lobbareiden seurassa, hyötynyt muutamista viattomista lehmänkaupoista ja saanut vaurautta, alkaa lopulta ne alkuperäiset unelmat muuttua. Kunnes jäljellä on enää vain sairas, epämuodostunut muunnelma siitä alkuperäisestä ajatuksesta jonka tähden alunperin politiikkaan lähtikin. “Kun tuijottaa tyhjyyteen tarpeeksi pitkään, tyhjyys alkaa tuijottamaan takaisin.”

Ja täten, oletkin yhtäkkiä kello 21:00 Yle1:llä pääministerin erikoislähetyksessä selittämässä Suomen kansalle kilpailukykysopimuksesta, ja yhteisistä talkoista (johon toki osallistuu pääasiassa he joilla jo menee muutenkin huonosti), etkä edes tajua mitä sinusta on tullut.

Siltä se helposti näin ulkopuolelta vaikuttaa, tärkeintä näyttää olevan jos ei täysin suoraan omien etujen ajaminen, niin toki vähintään omien intressiryhmien (lue rikkaiden kavereiden) rikastuttaminen ja jo muutenkin ylivuotavan hyvinvoinnin lisääminen.

Ja jos joku olisikin immuuni sonnaksi muuttumiselta tuossa prosessissa, pitäisi ne järkevät ja muitakin kuin jo hyvin toimeentulevia auttavat muutokset saada aikaan muiden ihmisten kanssa jotka eivät he kuitenkaan olleet immuuneja. Edes pääministeri ei kuitenkaan lopulta voi yksin saada juuri minkäänlaista muutosta aikaan, jos aitoa tukea ei löydy myös ympäriltä.

Osmo Soininvaara on blogissaan ja kirjoissaan kertonut miten Suomen eduskunnan päätöksenteko on näyttänyt menevän solmuun. Päätöksenteosta on tullut vetokratia, jossa yhä useammalla toimijalla näyttäisi olevan velvollisuuksia äänestäjien kohtaan estää kokonaisuuden kannalta hyviäkin päätöksiä, mutta jotka voivat haitata juuri heidän omia eturyhmiään, ja täten vähentää heidän omaa valtaansa.

Ay-liike on tästä yksi esimerkki, jälleen Soininvaaran esimerkissä Sote-komitean uudistukset törmäsivät siihen vastutukseen jonka kolmikannan vuoksi mukana olevat Ay-liikkeen edustajat torppasivat kaikki järjelliset muutokset, koska ne eivät suoraan hyödyttäneet heidän jäseniään. Näin luonnollisesti, koska ansiosidonnainen oli varsinkin silloin niin järjettömän korkeatasoinen ja kallis järjestelmä muutenkin, ettei sitä voinut enää parantaa ilman järkyttävää laskua yhteiskunnalle. Täten Ay-liikkeen edustus torppasi kaikki parannukset sosiaaliturvaan (ja sen kannustinloukkujen poistamiseen), koska heidän edustamansa ihmiset eivät olisi itse niistä suoraan hyötyneet (päinvastoin he olisivat voinee saada kilpailua työttömyydestä nousevista uusista osin tuetuista työntekijöistä). Lisää tästä aiheesta esim. Soininvaaran blogista, tai tarkemmin Soininvaaran kirjasta SATA-komitea – Miksi asioista päättäminen on niin vaikeaa.

1984

Muistan kun luin ensimmäisen kerran George Orwellin 1984, ja kirja teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Silloin ehkä mietin ensimmäistä kertaa näitä “pandoran lippaita” tässä mittakaavassa. Kirjassahan on kuvattu erittäin tehokas valtiollinen järjestelmä, järjestelmä joka näyttää ja ehkä onkin täysin murtamaton ainakin sisältäpäin. Ehkä se on joskus ollut vallan ja vaurauden keskittäminen yhdelle suurelle johtajalle, mutta muistaakseni kirjassa kyseenalaistettiin koko johtajankin olemassaolo. Täten yhteiskunta on voinut olla periaatteessa hirvittävä kaikille yksilöille, joka on syönyt kaikesta vastarinnasta ihmisyyden pois ja jättänyt jäljelle vain järjestelmää palvelevan osasen järjestelmän koneistoon. Tässä mielessä voisi jopa katsoa että järjestelmä on itsessään saanut oman elämän, sillä on tavoite ja keinot jatkaa oma toimintaansa, tarvittaessa millä keinolla hyvänsä. Pandoran lipas on avattu, eikä järjestelmää voi enää kukaan sulkea takaisin lippaaseenkaan.

Suomen eläkejärjestelmä

Puin jo Suomen eläkejärjestelmän epäreiluutta aiemmassa blogikirjoituksessani, joten käsittelen tätä vain pintapuolisesti. Onko tämäkin sellainen missä pirua ei saada enää takaisin purkkiin. Kun aktiivisimmat äänestäjät näyttävät olevan aina vanhempia ihmisiä, onko Suomen eläkejärjestelmälläkään toivoa tulla koskaan reiluksi nuoria kohtaan? Todenäköisesti minäkin kehitän jonkin epärationaalisen perustelun että miksi oletettavasti meitä pienemmän ja vähemmän tienaavan sukupolven pitäisi 35v päästä maksaa minun ylisuuria eläkkeitä, ja täten äänestän sellaisia puolueita jotka sitä epäoikeudenmukaisuutta kannattavat.

Toivottavasti kuitenkaan en.