Ajan hengestä

Yksi tapa hahmottaa historiaa on ajatella Zeitgeistejä, ajan henkiä. Karkealla tasolla ne kuvataan yleensä seuraavanlaisesti.

Perinteinen aika (ennen 1850-lukua)

Maanviljelysyhteiskunta ennen teollistumista, jossa oli hyvin pysyvät rakenteet.

Ihmisen arki pyöri pitkälti siinä roolissa, johon hän syntyi. Ihmisten elämä pyöri pitkälti perinteisten arvojen ylläpitämisen kautta, uskonnolliset perinteet, perinteinen perhemalli, työskentely vanhemmilta perityllä maatilalla tai vastaavassa ammatissa. Ihmisillä harvemmin oli suuria suunnitelmia tulevaisuuden suhteen, ja useimmissa kielissä ei ollut sanaa tai rakennetta kuvaamaan tulevaisuutta. Ihmisten arki pyöri hyvin jokapäiväisissä asioissa, eikä maailman ollut odotettavissa muuttuvan merkittävästi. Jos isäsi oli maanviljelijä, sinusta tuli maanviljelijä, ja pojastasi tuli maanviljelijä, jotka kaikki elivät hyvin samanlaista elämää.

Perinteisenä aikana suurin osa ihmisistä työskenteli ruuantuotannon parissa, ja maailma pysyi hyvin samanlaisena yksilön koko elämän ajan, kuvassa Eero Järnefeltin maalaus Raatajat rahanalaiset

Ajan henki oli ”Asiat menevät kuten ne ovat aina menneet”.

Valta ja vauraus olivat pitkälti eliitillä, joka oli perinyt asemansa. Vaurautta ei kuitenkaan ollut paljon jaettavaksi, sillä talouskasvu oli olematonta verrattuna nykyiseen.

Moderni aika (n. 1860 – 1960)

Teollistunut yhteiskunta, ja ideologioiden välinen taistelu.

Maailma muuttui vauhdilla, nykyisen kaltainen fossiiliyhteiskunta syntyi missä koneet alkoivat tuottamaan meille hyvinvointia. Suuria hankkeita ja mullistuksia alkoi syntyä. Kaupungistuminen alkoi, teknologia kehittyi huimaa vauhtia. Tämä sai aikaan isoja visioita ja ideologioita, jotka herättivät suuria visioita siitä, miten yhteiskunta tulisi järjestää. Ajan henki siirsi katseensa kohti tulevaa. Yksilöön ei kiinnitetty paljon huomiota, sillä katse oli tulevassa utopiassa, jos vain olemme valmiita toimimaan järjen perusteella, rakentamaan uutta ja uhraamaan tarpeeksi asian eteen. Syntyi aatteita ja liikkeitä kuten kommunismi ja fasismi, jotka uhrasivat väärinajattelijat keskitysleireillä ja gulageilla (Neuvostoliiton työleirit) yhteiskunnan edun nimissä. Tarina oli että voimme rakentaa täydellisen yhteiskunnan.

Modernissa yhteiskunnassa yksilö oli olemassa yhteiskuntaa varten, jota tässä kuvastaa setä Samuli. Yksilö oli uhrattavissa yhteisen hyvän nimissä.

Ajan henki oli ”Tulevaisuus on paratiisi, kunhan vain toimimme määrätietoisesti sitä kohti”.

Valta ja vauraus jota automaation ja vapaakaupan yhdistämä talouskasvu alkoi luomaan siirtyi ensialkuun pääasiassa vanhalle eliitille, joka oli perinyt asemansa. Kuitenkin ideologiset liikehdinnät (Marx) pakottivat ja alkoivat nostamaan vaurautta ja valtaa yhä enemmän myös työläisille, joista askel kerrallaan syntyi keskiluokka.

Postmoderni aika (1960 – nykyisyys)

Jälkiteollistunut yhteiskunta, markkinaliberalismin ja demokratian nousu.

Vastareaktio modernin maailman ajan hengelle. Auktoritäärisen modernin maailman ja yhteiskuntien epäonnistumiset nähtiin ja tuomittiin, herättiin näkemään sen kauheus. Yhtenäiskulttuurin sijaan katse kiinnitettiin yksilöön, jonka kokemukset nostettiin jalustalle. Yksilön kokemus on tärkein, ja kyseenalaistettiin ja demonisoitiin suuret totuudet. Tämä johti lopulta fasismin ja kommunismin ainakin väliaikaisiin tappioihin. Markkinaliberalismi ja demokratia nousivat globaaleiksi menestystarinoiksi. Ne toimivat mitä parhaiten sen tarinan kanssa, että kun annamme kaikille mahdollisuuden toteuttaa itseään kuten he itse haluavat, maailma muuttuu aina vain paremmaksi meille kaikille.

Valta ja vauraus siirtyi alkuun yhä enemmän keskiluokalle, mutta tämä kehitys pysähtyi kun globalisaatio ja myöhemmin automatisaatio teki ammattiyhdistysliikkeen hampaattomaksi viimeistään 1990-luvulla. Enää ei voitu neuvotella työläisille etuja ja palkankorotuksia kuten ennen, sillä uhkana oli työpaikkojen joko siirtyminen muihin maihin, tai kokonaan korvattavaksi automaatiolla. Lisäksi verokilpailu on ajanut pääoman yhä tuottavammaksi vauraustumisen muodoksi, joka kasaannuttaa varallisuutta rikkaille entisestään.

Esimerkki pop-taiteesta, Andy Warholin Campbell’s Soup Cans. Siinä missä perinteinen taide tehtiin pitkälti taide-eliitin kauneusihanteiden ja ajatusten ehdolla, nosti postmoderni taide keskiöön tavallisen keskiluokan kulttuurin, ja vei sen taidegallerioihin.

Siinä missä modernia maailmaa ohjasi yhteisön oletettu hyvinvointi järki edellä, postmodernia maailmaa ohjaa yksilöiden oma kokemus asioista. Ihmisten omat tunteet ovat ylin auktoriteetti, ei isä perheen päänä, presidentti valtion johtana tai Paavi kirkon johtajana. Kun kohtaamme ongelman ja mietimme mikä on oikea tapa toimia, emme käänny enää kirkon tai sukumme puoleen kuten aiempina aikoina, vaan tutkimme itseämme ja tunteitamme, ja teemme ratkaisun sen pohjalta.

Tämä on johtanut omalla osallaan ilmiöihin kuten enkelihoitoihin, litteä-maapallo uskomuksiin, salaliittoteorioihin ja rokotekriittisyyteen, kun yksilön omaa näkemyksiä ja tuntemuksia pidetään tärkeämpinä kuin yhteisöjen mielipiteitä.

Iso tarina tälle ajalle on, että jos voimme poistaa yksilöä rajoittavia rakenteita (fasismi, rasismi, sovinismi, uskonto, arvokonservatismi ja sen tuomitsevat käsitykset esim. seksuaalisuudesta), vapaa yksilö voi toteuttaa itseään vapaasti ja olla onnellinen.

Ajan henki on ”Sinun mielipiteesi ei voi olla väärä, koska se on sinun mielipiteesi”.

Modernin ajan oli pakko väistyä, koska ydinaseiden muodostama uhka pakotti meidät luopumaan suurien tarinoiden törmäyskursseilta, jotka johtivat maailmansotiin. Alkaa kuitenkin näyttäytyä että postmoderni ajan henki ajaa myös meitä umpikujaan, ja meidän täytyy löytää uusi tapa toimia.

Aikamme kriisit

Postmoderni maailma toimi yllättävän hyvin niin kauan kuin talous jatkoi reipasta kasvuaan, ja kaikille oli helppo jakaa aina vain lisää taloudellista ja muutakin hyvinvointia. Pitkään jatkunut mieletön talouskasvu yhdistettynä markkinaliberalismiin ja demokratiaan antoi kansalaisille mahdollisuuden toteuttaa itseään heille itselleen mielekkäällä tavalla, ja samalla kehittää yhteiskuntiin asioita kuten ilmainen koulutus ja terveydenhuolto.

2000-luvulla internetin piti lisäksi yhdistää maailma, ja luoda uusia yhteisöjä tavalla, joka johtaisi maailman yhdistämiseen ja parempaan tulevaisuuteen. Nyt näyttää kuitenkin että se repii maailmaa kappaleiksi. Yhdistämisen sijaan, se ajaa meitä toistemme kanssa kinasteleviin leirihin, puhutaan kuplaantumisesta. Taantumuksellisuus ja kansallisaatteet nostavat päätään globaalisti. Esimerkkeinä perussuomalaisten nousu Suomessa, Trumpin nousu yhdysvalloissa ja Brexit Britanniassa. Maailma sulkee rajojaan niiden avaamisen sijasta.

Tästä kaikesta kehityksestä ei voi kuitenkaan syyllistää internetiä tai sosiaalista mediaa, se näyttää vain lähinnä vauhdittavan muutoksia.

Maailma kohtaa tällä hetkellä erittäin massiivisia ympäristöllisiä ja sosiaalipoliittisia ongelmia. Markkinaliberalismi jakaa vaurautta kiihtyvällä tahdilla yhä vain epätasaisemmin, mikä aiheuttaa laajaa tyytymättömyyttä. Yhdysvalloissa näyttää että nykyiset nuoret aikuiset tulevat olemaan käytännössä ensimmäinen teollisen ajan sukupolvi, joka jää vanhempiensa sukupolvea köyhemmäksi. Ja yleensä se mikä tapahtuu Yhdysvalloissa, rantautuu myös meille pienellä viiveellä. Fosiilitalous yskii, eikä se enää kykene tuottamaan hyvinvointia vanhalla tavalla, ja se jakaa tuottamansa hyvinvoinnin yhä vain epätasaisemmin, jonka lisäksi se johtaa mittaviin ympäristökatastrofeihin jotka uhkaavat huomattavaa osaa maapallon elämälle.

Jevonsin paradoksi kiteyttää teollistuneen maailman resurssienkäytön ongelmallisuuden. Mitä tehokkaammin saamme hyödynnettyä luonnonvaroja, sitä enemmän niitä päädytään käyttämään. Täten esim. jos kehitämme vähemmän polttoainetta käyttäviä lentokoneita, lisääntyy sen seurauksena lentomatkustaminen niin paljon, että polttoaineen kokonaiskulutus vain kasvaa.

Myös yksilökeskeinen unelma on joutunut vakavaan kriisiin. Yhä useampi syrjäytyy ajassa, missä perinteisiä yhteisöjä on ajettu alas ja tilalle on tullut vain Facebook, Whatsapp ja Instagram. Nämä eivät kuitenkaan useimmille riitä mielekkääseen elämään ja sosiaalisuuden tarpeiden täyttämiseen. Perinteinen pitkäaikainen parisuhde/avioliitto yhteisten lapsien kanssa alkaa olemaan enemmän harvinaisuus kuin normaali, ja pysyvien parisuhteiden muodostaminen on yhä vaikeampaa kun jokainen etsii sitä täydellistä sielunkumppania. Kuitenkin voi olla että meille on myyty harha. Sen enempää vapaata tahtoa, yhtä itsenäistä minää ja sitä kautta sielunkumppania ei välttämättä edes ole olemassa, ja tällöin sielä Tinderissä luvassa onkin vain pettymyksiä. Tämän seurauksena yhä useampi kyynistyykin koko touhuun, ja päätyy elämään yksin.

Kaupungistuminen ja työelämän pirstaloituminen sekä vaativuus on lisäksi ajanut läheisten sukulaisuussuhteiden ja pitkäaikaisten ystäväsuhteiden ylläpitämisen vaikeaksi muuten kuin netin välityksellä. Harva elää enää synnyinseuduillaan, tai ylipäätään samalla paikkakunnalla vuosikymmenestä toiseen. Täten läheisten sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen on vaikeaa, oli kyse sitten serkuista tai lapsuudenystävistä, ja uusien sydänystävien hankkiminen on vaikeaa kun työelämässäkin vaihtuvuus on hyvin suurta. Myös yhteinen harrastaminen esim. ryhmäliikunnan keinoin on yhä harvinaisempaa.

Lisäksi meitä kohtaa haasteet, kuten meitä ja tuntemuksiamme muokkaava massamedia ja nyt uutena tulokkaana internetin algoritmit. Tämä on herättänyt kysymyksiä, onko meillä vapaata tahtoa laisinkaan, joka on ollut postmodernin ajattelun kulmakivi. Vai olemmeko vain ympäristömme ja biologiamme tuotteita, jotka kuvittelevat tekevänsä päätökset vapaasta tahdosta. Tätä hypoteesia tukee se havainto, että markkinointi on yksi maailman suurimmista liiketoimista maailmassa.

Emme käyttäneetkään lisääntynyttä vapauttamme ja vaurautta lisäämällä vapaa-aikaamme, kokoontumalla toreille väittelemään filosofiasta tai pelaamaan yhdessä jalkapalloa, vaan työskentelemään yhä enemmän ja intesiivisemmin. Iltaisin linnoittaudumme koteihimme katsomaan Netflixiä, ostamaan törkeästi ylihinnoiteltuja kahviannoksia Starbucksista ja hivelemään egoamme Facebookin samanmielisten ryhmissä ”kaikukammioissa”, jossa samalla tulemme demonisoineeksi eri mieltä olevia.

Yhä useampi on herännyt tähän todellisuuteen, missä ”Amerikkalainen unelma” on osoittautunut valheeksi, eikä mistään ole tullut mitään uusia yhteisiä visioita joita kohti pyrkiä. Tämä taas on johtanut kyynisyyden ja suoranaisen nihilismin lisääntymiseen, joka ilmenee ihmisissä esimerkiksi netissä trollauksena sekä sarkasmina.

Politiikassa tämä näkyy juurikin oikeistopopulismin nousuna, koska kun vanhat puolueet ja ehdokkaat eivät osaa ratkaista ongelmiamme, äänestetään vaikka Hakkaraista, Trumpia tai Boris Johnsonia, tarjoavat ne ainakin mahdollisuuden näyttää keskisormea eliitille, medialle sekä muille päättäjille, joiden ei nähdä enää ajavan äänestäjille parempaa tulevaisuutta.

Postmodernin mielentilan ongelma

Postmodernien mielentilojen yhdistävä tekijä on se, että ne ovat todelliselta luonteeltaan yksinomaan reaktiivisia, eli ne ovat jotain vastaan. Ne kokevat olevansa uhreja ja altavastaajia. Sen ei tulisi tulla yllätyksenä, koska ne ovat syntyneet alun perin juuri vastareaktioina valtavirtaa vastaan. Postmodernit mielentilat eivät varsinaisesti kykene ehdottamaan mitään uutta, vaikka uutta kipeästi maailma tarvitsisikin. Ne enemmänkin joko haluavat korjata tapahtuneita, kokemiaan vääryyksiä (kielloilla ja määräyksillä), tai sitten haluavat suoraan palata menneisyyden tilaan (taantumuksellisuus).

Lilja Tamminen – On aika herätä uuteen vuosisataan

Ylipäätään postmoderni mielentila missä ajatus että purkamalla rakenteita ja ”olemalla jotain vastaan” on alkanut näyttäytymään yhä useammasta väärältä tavalta edetä. Se että ratkaisut nähdään pääasiassa jonkin vastustamisen kautta ei näytä hedelmälliseltä. Moderni feminismi vastustaa patriarkaattia, mutta patriarkaatin käsite vaikuttaa hyvin vaikealta määrittää. Vastustajaksi onkin löytynyt netin alt-right, joka taas vastustaa modernia feminismiä. Trump äänestettiin presidentiksi lähinnä vastalauseena Hillary Clintonille. Brexit äänestettiin vastalauseena (taloudelliseen ja poliittiseen) eliittiin kuulumattomien ihmisten kokeman epävarmuuden tunteen johdosta, vaikka näyttää että se saattaa vain lisätä kyseistä kehitystä.

Vihreät ovat julistautuneet Perussuomalaisten vastustajiksi, ja Perussuomalaiset taas vihervasemmiston vastujaksi, mutta kummallakaan ei lopulta ole esittää juurikaan mitään ratkaisuja, ja täten keskustelu kärjistyy useimmiten maahanmuuttoon johon on helpoin tehdä käytännön muutoksia. Suomen maahanmuuttopolitiikan hienosäätö ei kuitenkaan ratkaise ongelmia, jotka pääasiassa ovat globaaleja. Keskusta vastustaa kaupungistumista, ja Kokoomus vastustaa keskitettyä sopimista työmarkkinoilla ja tulonsiirtoja. Ja niin edelleen.

Politiikka onkin omaksunut postmodernin ajan hengen loistavasti. Tahallaan toisten väärinymmärtäminen ja uhriutuminen on ottanut julkisesta poliittisesta keskustelusta niskalenkin. Puolueet kiistelevät ja uhriutuvat jonkin 20€ sosiaaliturvan muutoksen puolesta tai vastaan, ja hallitusten toimenpiteet jäävät hyvin laihoiksi. Kun puolueet vain keskittyvät olemaan toisten puolueiden vastustajia, ei kukaan pysty tekemään suuria muutoksia joita kipeästi tarvitsisimme.

2000-luvulla yksikään Suomen hallitus ei ole istunut koko toimikauttaan loppuun saakka, ja 2000-luvun hallitusten keskimääräinen ikä on 2,5-vuotta. Viimeisin hallitus joutui irtisanoutumaan koska pääministeri ei pystynyt median ja opposition paineessa kertomaan tarpeeksi selkeästi asioista liittyen yhden valtion yhtiön työmarkkinariitaan. Oleellisempaa kuitenkin kuin kerätä irtopisteitä mediassa kannatuksen toivossa, olisi oikeasti tehdä merkittävät uudistukset sosiaaliturvaan ja terveydenhuoltoon. Molempia on yritetty uudistaa koko 2000-luvun ajan, mutta mitään yhteistä visiota jota kohti pyrkiä ei näytä löytyvän.

Modernissa ajassa oli ongelmansa, mutta ainakin niissä osattiin luoda yhteisinä unelmia joita kohti pyrkiä.

Ilmastoliikettäkin vaivaa sama ongelma, se vastustaa ilmastonmuutosta, mutta ei osaa esittää uskottavaa visiota jota kohti meidän tulisi pyrkiä ja jonka merkittävä osa ihmisistä voisi omaksua. Täten merkittävin ilmastojohtaja on Greta Thunberg, lähinnä kiertää kertomassa maailman päättäjille että teidän tulee tehdä jotain. Ilmastomarssilla Helsingissä marssijoiden toistavana iskulauseena toimii ”Tehkää joku jotain”. Itsekin ilmastomarssilla olleena olen toki samaa mieltä, mutta vielä tehokkaampaa olisi jos joku osaisi kertoa täsmälleen mitä tulisi tehdä.

Uusi aika

Jotta voimme rakentaa oikeasti parempaa huomista, meidän on ryhdyttävä rakentamaan yhteisiä visioita tulevaisuudesta. Meidän on ryhdyttävä keskustelemaan rakentavassa hengessä, tavalla jossa pyrkimys on yrittää ymmärtää myös ”vastapuolen” näkemystä vilpittömällä tavalla. Pyrkimys ei siis tulisi olla väärää ryhmää edustavan keskustelukumppanin nöyryyttämisessä, väärinymmärtämisessä tai ylipäätään ”argumentaation voittamisessa”. Metamodernismi pyrkii kohti parempaa ”ajan henkeä”, jota myös kutsutaan uusivilpittömyydeksi. Sen keskiössä on pyrkimys keskustella vilpittömästi tavalla, jonka tavoite ei ole vastajan voittaminen, vaan oman ymmärryksen parantaminen. Uusivilpittömässä hengessä esimerkiksi Vihreät ja Perussuomalaiset keskustelisivat siitä, mitkä maahanmuuton todelliset ongelmat oikeasti ovat, ja mitä sille pitäisi käytännössä tehdä, ja sitten toteuttaisivat nämä muutokset yhdessä.

Nykyisellään näiden välinen keskustelu pyörii tasolla, missä Perussuomalaiset haukkuvat Vihreitä suvakkimädättäjiksi joiden tavoitteena on väestönvaihto ja islamisaatio, ja Vihreät vastaavasti Perussuomalaisia rasisteiksi, ja molemmat pyrkivät tiheällä kammalla löytämään mitä tahansa pieniäkin yksityiskohtia toistensa puheista tavoitteena päästä ”sivaltamaan vastapuolta”, ja saada itselleen hyvää oloa toimimisesta ”pahaa vastapuolta vastaan”. Kuten pienet kinastelevat lapset, odottavat he milloin toinen osapuoli sanoo tai tekee jotain ”kiellettyä”, jotta pääsevät valittamaan asiasta äidille, samalla tavalla yhteiskunnalliset liikkeet ja heidän edustajansa etsivät vastapuolesta asioita jotta he pääsevät uhriutumaan Twitteriin ja sanomalehdille.

Postmoderni kokeilu taivaassa.

Tälläisen tulee loppua, nykyinen meno ei johda mihinkään järkevään. Tälläinen tapa toimia johtaa vain siihen että kaikki ”tolkun ihmiset” jättäytyvät pois koko leikistä, ja meno muuttuu entistä kärkevämmäksi. Tämä tapahtui esimerkiksi Osmo Soininvaaran kohdalla, joka kyllästyi eduskuntatyöhön.

Me tulkitsemme omaan ryhmään kuuluvien puheita hyväntahtoisesti, ja muiden ryhmien kuuluvien puheita pahantahtoisesti. Meidän tulee kuitenkin tähän uusi tasapaino. Meidän tulee pystyä keskustelemaan meitä eri mieltä olevien kanssa rakentavasti, ja toisaalta myös pystyä nostamaan esille epäkohtia oman ryhmämme ajattelussa ilman pelkoa vastakkaiseen ryhmään leimautumisesta. Samalla meidän tulee kestää entistä enemmän kritiikkiä, sillä omien virheellisten käsitysten muuttaminen on epämieluista prosessi. Meidän siis tulee kyetä kestämään entistä enemmän kritiikkiä, senkin uhalla että meidän tunteitamme loukataan. Ja ennenkaikkea, meidän tulee kunnioittaa toisiamme nykyistä enemmän.

Pyrkimys kohti vilpittömämpää kommunikaatiota on nähdäkseni askel kohti näitä kaikkia. Tätä ajaa metamoderni ajattelu ja liikehdintä. Jos kiinnostuit aiheesta, suosittelen lukemaan Lilja Tammisen kirjoituksen On aika herätä uuteen vuosisataan.

2 kommenttia artikkeliin “Ajan hengestä”

  1. Kommentointi on nyt otettu käyttöön, kuten myös kirjoitusten arvostelut. Tervetuloa kommentoimaan 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *