”Halpa tulee kalliiksi” kirjoituksen vastine

Kirjoitus on vastine Jani Kaaron kirjoitukselle ”Halpa tulee kalliiksi”

Hyvä Jani Kaaro

Olen jo pitkään miettinyt kirjoittavani sinulle, sillä olen vuosien varrella ahminut kirjoituksiasi ja nauttinut niiden virkistävistä näkökulmista. Kirjoituksesi jotka tuovat ymmärrettävällä tavalla sosiaalisia ja henkisiä näkökulmia täydentämään nykyisin kaiken täyttävää talous- ja edistyspuhetta ovat julkisessa keskustelussa enemmän kun tarpeen. Tilasin jopa Helsingin Sanomien digiversion kuukaudeksi, että saatoin kopioida sieltä kaikki kolumnisi itselleni talteen.

Olen jo pitkään miettinyt että yhteiskunnasta puuttuu nimenomaan järkevää dialogia, ja tämä kirjoitukseni on yritykseni lisätä sitä. Twitterin ja Facebookin ”vastapuolelle” naljailut eivät mielestäni ole dialogia, vaan retoriikan tasolla pökäleiden heittelyä poterosta toiseen. Toivoisin että ihmiset kirjoittaisivat ennemmin kirjeitä toisilleen. Tai järkevän pituisia blogikirjoituksia, sillä niissä omat näkemykset ja lähtökohdat voi avata tavalla joka oikeasti voi lisätä kummankin osapuolen näkökantaa ja tietämystä asiasta.

Kun jälleen luin kirjoituksesi ”Halpa tulee kalliiksi”, heräsi siitä muutamia ajatuksia jotka ajattelin nyt jakaa kanssasi, sillä olen pohtinut kirjoituksessa kuvaamiasi teemoja laajasti itsekin.

Kirjoituksessa nostat esiin asioita mistä emme halua maksaa:

Mutta mitä kertoo halpa hinta? Se kertoo usein kaikesta, mistä emme halua maksaa. Haluammeko maksaa kotimaisesta, ettei serkkupoika menetä työtään? Ei, annetaan kiinalaisten tehdä, saamme puolet halvemmalla. Haluammeko maksaa parannuksista kamputsealaisten työoloissa? Ei, saamme hinnasta euron pois. Haluammeko maksaa kolumbialaisen tehtaan satsauksista jätevedenpuhdistukseen. Ei, saamme hinnasta toisenkin euron pois.

Kirjoituksesi on minusta ansiokas ja allekirjoitan siitä huomattavan osan, mutta tästä olen eri mieltä. Uskon että hyvin monet, ellei jopa useimmat haluaisivat maksaa kaikista näistä asioista, olettaen tietenkin että henkilöllä on mitään ostovoimaa välttämättömiin menojen menevien välttämättömyyksien lisäksi. Olen ajatuksissani päätynyt näkemykseen, että syy miksi emme useimmiten halua maksaa enempää kuin meidän täytyy on suurelta osin kuluttajien puutteellisessa informaatiossa. Taloustieteissä tämä tunnetaan termillä epäsymmetrinen informaatio.

Kun menen ostamaan sohvaa, minulla on selkeä ongelma jonka haluan ratkaista. Olohuoneeni sohvaongelma on akuutti ja monisyinen ongelma, joka on helposti itsessään uuduttava. Onko sohva oikean kokoinen, onko se mukava istuttava, sopiiko väri sisustukseeni, haiseeko sohva, onko se vuodesohva… Ja niin edelleen. Toki minulla on myös mielipiteet asioista kuten pitäisikö sohvan tekijöille maksaa työstään kohtuullisesti (kyllä), pitäisikö sohvan valmistusprosessit olla ympäristöystävällisiä (kyllä), pitäisikö sohvan olla vaaraton terveydelle (kyllä), pitäisikö liiketoiminnasta maksaa verot asiaankuuluvissa maissa (kyllä), mutta käytännössä minulla ei juurikaan ole mahdollisuuksia selvittää näitä asioita. Voin toki kysyä myyjältä tai tutkia valmistajan väitteitä kyseisistä asioista, mutta lähes koskaan informaatiota ei käytännössä ole lainkaan, ja myyjän antama informaatio voi olla täysin epäluotettavaa tai valheellista. Valmistaja/myyjäyritys kyllä on jollain tasolla tietoinen näistä asioista, mutta kuluttajalla ei näistä asioista ole luotettavaa tietoa.

Ja toisaalta hintakaan ei välttämättä korreloi mitenkään näiden näkökulmien kanssa. Mistä tiedän että tuplahintainen sohva on lainkaan eettisemmin tuotettu?

Otetaan tässä kohtaa mukaan talousliberaali tarina markkinoista. Tunnet sen varmasti hyvin: Kun tuottajien ja kuluttajien annetaan kohdata markkinoilla mahdollisimman vapaasti, hyvinvoinnin määrä maksimoituu. Jos kuluttajat haluavat vaikka ympäristöystävällisiä, työläisten oikeuksia maksivoivia tuotteita, heillä on valta kulutustottumuksiensa kautta toteuttaa tämä muutos. Täten vapaat markkinat ovat juurikin demokraattiset ja ilmaisevat kansan tahtoa.

Uskon että jaat kanssani käsityksen että tämä tarina on pahasti puutteellinen. Yksi puute tiivistyy siihen, että kun käymme kaupoilla, emme näe yhdessäkään tuotteessa tarraa ”tämä vaate on valmistettu lapsityövoimalla”, ”tämä pesukone on suunniteltu hajoamaan viidessä vuodessa” tai ”tämä soijarouhe on viljelty poltetun sademetsän raunioilla”. Lähes jokaisessa tuotteessa kyllä on valmistajan omia väitteitä tuotteen ympäristöystävällisyydestä ja ruokatuotteissa terveellisyydestä, vaikka suurin osa kuluttajista kyllä tietää että valmistajan omat puheet ovat käytännössä vain salahelinää, sillä markkinoinnin nimissä voi tarpeeksi yleisellä tasolla väittää lähestulkoon mitä vain. Kuluttajan valinnanvapaus ja tahdonilmaisu ei edes teoriassakaan voi toteutua mikäli kuluttajalla ei ole käytettävissä luotettavaa informaatiota.

Tuo tarina tehokkaista markkinoista ei kuitenkaan ole kuollut ja kuopattu. Minusta näyttää jopa siltä että se voi paremmin kuin koskaan. Laiska talouspuhe jonka yhtenä päätähtenä on tämä talousliberaali kertomus markkinoiden vapauden autuudesta toistuu kaikkialla, eikä vähiten vaikkapa eduskunnan kyselytunneilla tai iltapäivälehtien talouskolumneissa. Valitettavasti puhe näistä markkinoiden toimintaa häiritsevistä markkinahäiriöistä näkee julkisessa keskustelussa hyvin vähän, jos käytännössä lainkaan.

Olemme niin sotkeentuneet teoriapuheeseen, että järkevät ratkaisut hukkuvat ikuiseen ideologisten debattien suohon. Haluan kuitenkin että minun ei yksinkertaisesti tarvitsisi miettiä lapsityövoimakysymyksiä käydessäni Prismassa, sillä haluan että yhtäkään sellaista tuotetta ei edes olisi myynnissä. Uskon että selkeästi suurin osa ihmisistä on tästä kanssani samaa mieltä. Jos myyjät tällä hetkellä ummistavat silmänsä myymiensä tuotteiden eettisyydelle, emmekö voisi taata lainsäädännöllä että silmien ummistaminen ei jatkossa ole mahdollista tai kannattavaa? Lisätään maahantuojien ja myyjien vastuuta myymistään tuotteista. Ihmisillä on kyllä valta tehdä markkinoista paljon nykyistä eettisemmät, tuotteista paljon kestävämpiä ja laadukkaita, mutta se vain edellyttää että ihmiset vaativat nykyistä enemmän asian eteen.

Ongelmaa ei voi jättää kuluttajan vastuulle puuttellisesta ja epäluotettavasta informaatiosta johtuen, vaan mielestäni tarvitsemme siis lisää julkisen vallan sääntelyä. Ongelma on mielestäni siis pääasiassa poliittinen; poliitiikan pitäisi selkeämmin tarjota tälläisiä vaihtoehtoja, jotta äänestäjillä edes olisi mahdollista valita tälläistä polkua. En näe yhtäkään syytä miksi meillä pitäisi olla enää myytävänä yhtäkään uutta pesukonetta joka ei kestäisi vähintään viiden vuoden normaalia käyttöä. Järkevintä olisikin pakottaa lainsäädännöllä pesukoneiden minimitakuuajaksi vaikka juuri tuon 5 vuotta, tai mieluiten suoraan jopa 10 vuotta. Uskon että selkeästi suurin osa ihmisistä on tästä samaa mieltä. Samoin kuin vaikka lapsityövoiman tehokkaampaan kitkemiseen.

Tällekin löytyy epäilemättä vastustajia, mutta uskon että ne eivät liity lyhytikäisten pesukoneiden tarpeeseen, vaan kaltevan pinnan argumentteihin. Mitä seuraavaksi, tuotantovälineet bolsevikkien haltuun? Ehkä meidän kannattaa muistuttaa heille joilla tälläisiä pelkoja on , että kukaan ei halua Neuvostoliittoa takaisin, ja kysyä kalten pinnan argumentoijilta että kauanko annamme Neuvostoliiton haamun estää meitä toteuttamasta järkeviä asioita joista hyödymme pitkällä tähtäimellä me kaikki?

Näitä mietteitä kirjoituksestasi heräsi. Edelleen tahdon kiittää sinua kaikista niistä kirjoituksista mitä olet vuosien aikana toteuttanut, ne ovat merkittävästi rikastuttaneet omaa elämääni ja maailmankuvaani.

Kaikkea hyvää sinulle toivottaen,
Jarkko