Onko jonkun rikastuminen toisilta pois?

Ensinnäkin kirjoitusta varten on tarpeellista määritellä rikastuminen. Käytän sitä tässä kirjoituksessa tavalla, että rikkaan lisävauraus ei enää mene millään muotoa perustarpeiden tyydyttämiseen, vaan lähinnä ”kerskakuluttamiseen”, lisästatuksen tai -vallan hankkimiseen, tai vaurauden kerryttämiseen sen itsensä vuoksi. Ehkä voisin määritellä viitekehyksenä karkeasti kirjoituksen tulkitsemista varten, että jos tulot ovat toistuvasti yli 10 000€/kk ja/tai varallisuus yli miljoona euroa, on henkilö rikas. Kaikki lisävaurastuminen yli noiden rajojen on siis ”rikastumista”.

Perinteisesti talousoikeisto on esittänyt että jos joku rikastuu, se ei ole keneltäkään pois. Vasemmistolle on jäänyt rooli haastaa tätä näkemystä. Kuitenkin, kun liberaali kertomus päihitti vastustajansa 1990-luvun alussa ja Fukuyama julisti kuuluisasti ihmiskunnan saavuttaneen ”historian lopun”, enemmän tai vähemmän talousoikeiston näkemys kruunattiin voittajaksi ja yleisesti hyväksytyksi: Yhden rikastuminen ei ole toisilta pois, se on vain kakun kasvattamista, jolloin lopulta kaikille jää enemmän jaettavaa.

Historian lopusta ehdittiin nauttia vain muutama vuosikymmen, kunnes maailma heräsi elinympäristömme kiihtyvällä nopeudella huononevaan tilaan. Maapallon resurssit aletaan vähitellen näkemään sellaisena kuin ne ovat, eli rajallisina. Olemme myös alkaneet ymmärtää mihin kakun kasvattaminen on suurelta osin perustunut: Yhteisten rajallisten resurssien suurimittaiseen käyttöön kestämättömällä tavalla. Fossiilisten polttoaineiden polttamiseen, ympäristön ja ekosysteemien suurimittaiseen myllertämiseen tai suorastaan tuhoamiseen, ja nielujen käyttöön ilman rajoituksia. Tyypillistä on myös ollut että toiminnasta saatavan hyödyn on suurelta osin saanut pieni joukko, kun taas toiminnasta saatavat haitat ovat menneet ns. kaupan ulkopuolisille henkilöille.

Esimerkkejä haittojen epätasaisesta jakautumisesta ei ole vaikea löytää. Kun kaivos pilaa läheisen vesistön, haitat ovat kouriintuntuvia kaikilla vesistöä ennen käyttäville ja kaivoksen ympäristövaikutukset näkyvät vielä vuosikymmeniä tai -satoja myöhemmin. Hyödyt menevät kaivoksen omistajille ja työntekijöille, haitat korostetusti alavirran mökinomistajille ja muille paikallisille. Lisäksi erityisesti ilman saastuttamisen haitat koskevat enemmän tai vähemmän kaikkia maapallon asukkaita, koko maapallon ilmakehän koostumus muuttuu ja se muutos koskettaa meitä kaikkia, mutta hyöty saastuttamisesta jakautuu silti korostetusti harvoille, pääasiassa omistajille.

Ilmakehän kyky sitoa kasvihuonekaasuja onkin yksi monista niinsanotuista nieluista, joilla on rajansa (erityisesti sen suhteen miten herkästi sen muutokset vaikuttavat ekosysteemeihin ja muihin ihmiselämälle tärkeisiin resursseihin). Ilmakehän hiilidioksipitoisuus on nyt n. 400ppm, kun vuosisata sitten se oli n. 300ppm (lähde). Mitä korkeammaksi pitoisuus nousee, sitä tukalammaksi ihmiskunnan tilanne maapallolla käy monestakin näkökulmasta. Ylipäätään monet asiat mitä olemme perinteisesti mieltäneet rajattomiksi tai jättäneet kokonaan talouskeskustelun ulkopuolelle, ovatkin todellisuudessa hyvinkin rajallisia. Ja monet asiat mitkä olemme mieltäneet olevan yksinomaan pääoman ja työvoiman yhteistyön ansiota, ovatkin olleet myös asioiden kuten fossiilisten polttoaineiden antaman energian, ekosysteemien ja nielujen hyödyntämisen ansiota.

Tästä pääsemme alkuperäiseen kysymykseen ”onko jonkun rikastuminen toiselta pois?”. Rikastuminen on käytännössä valtaa käyttää resursseja: Jos sinulla on tarpeeksi rahaa, voit ostaa vaikka huvijahdin joka polttaa 500 litraa dieseliä tunnissa ja seilata jahdillasi vaikka viikkokaupalla mantereelta toiselle. Voit ostaa oman yksityislentokoneen ja lennellä sillä maailman parhaisiin bileisiin mielesi mukaan. Ja koska kuten totesimme yllä, voimme käytännössä päästää ilmakehään vain tietyn määrän kasvihuonepäästöjä tai muuten käsissämme on katastrofi, tarkoittaa se että kun joku edellämainituilla tavoilla päästää paljon päästöjä, muiden pitää vastaavasti rajoittaa omia päästöjään vastaavasti. Kyse on siis enemmän tai vähemmän nollasummapelistä; toisen saastuttaminen tarkoittaa että muiden pitää rajoittaa saastuttamistaan sen edestä.

Käyttämäni esimerkit ovat aika kärjistettyjä, mutta mekanismi on sama myös pienemmässä mittakaavassa. Jos sinulla on rahaa, se antaa sinulle valtaa käyttää rajallisia resurssejamme. Mitä enemmän henkilöllä on rahaa, sitä enemmän on myös valtaa päättää resurssien käytöstä. Ja sitä tuhlaavampaan resurssien käyttöön se johtaa, sillä kun hintamekanismi menettää merkitystään sen ohjaava vaikutus heikkenee. Kun sinulla on tililläsi miljoonia tai jopa miljardeja, sitä vähemmän sinulle on merkitystä kuluttaako ajoneuvosi 5, 15 vai 150 litraa polttoainetta sadalla kilometrillä. Tai sitä vähemmän mietit koko reissun jättämistä välistä säästääksesi rahaa (ja ympäristöä).

Joten koska raha on valtaa käyttää resursseja, ja koska resurssit ovat käytännössä rajalliset, tästä seuraa loogisesti että yhden rikastuminen on vähintäänkin jossain määrin toisilta pois. Mittakaava riippuu pitkälti siitä miten rikastunut päättää käyttää tätä saamaansa valtaa.

Onko yhden rikastuminen toisilta pois? Kyllä on. Varallisuus on valtaa päättää resurssien käytöstä, ja resurssit ovat rajalliset. Täten mitä enemmän resursseja jaetaan pienelle rikkaiden joukolle, sitä vähemmän niitä jää käytettäväksi muille.

Entä ratkaisut? Varallisuus ja tulot pitäisi jakaa nykyistä tasaisemmin, olen kirjoittanut tästä aiemminkin. Tämä maksimoi hyvinvoinnin, sillä rajahyöty lisätuloista ja varallisuudesta tippuu radikaalisti kun perustarpeet ja taloudellinen turvallisuudentunne on henkilöltä täytetty. Sama vauraus tuottaisi enemmän hyvinvointia henkilöllä jolla perustarpeita ei vielä ole saatu tyydytettyä. Eli selkokielellä sanottuna sadan euron seteli tuottaa enemmän hyvinvointia kun se annetaan vähävaraiselle eikä rikkaalle, ja se myös luo moninkertaisesti enemmän talouskasvua.

Lisäksi saastuttamista ja muita ulkoiskustannuksia pitäisi vielä merkittävissä määrin hinnoitella kulutukseen haittaveroilla jotta minimoidaan talouskasvun ympäristöä tuhoava vaikutus. Nämä molemmat ovat vihreiden ohjelman kovaa ydintä, saastuttamista ja muuta haitallista toimintaa pitäisi rajoittaa haittaveroilla (ja tuotavia tuotteita joissa haittaveroja ei ole, pitäisi rajoittaa haittatulleilla), ja toisaalta haittaverojen käyttöönotosta tulevat kustannukset pitäisi kompensoida vähävaraisille. Tätä tarkoittaa vihreiden ajama reilu muutos. Vasemmistoliitolla on vastaava ajatus nimetty reilu siirtymäksi.

Ongelma on vain miten reilu muutos voidaan toteuttaa, kun kaikki keskustelu keskittyy talouden kasvattamiseen, ja talouskeskustelua dominoi vanhat paikkaansapitämättömät myytit ja tarinat. Tässä oleellisessa osassa on vanhojen ajattelumallien ja myyttien haastaminen ja purkaminen. ”Yhden rikastuminen ei ole keltään pois” on yksi tälläinen tarina jonka aika on mennyt, mutta joka edelleen elää ja tekee tuhojaan. Tarvitsemme parempia tarinoita, jotta voimme rakentaa mahdollisimman hyvän tulevaisuuden.

Lisää aiheesta muualla:

• Janne M. Korhonen: Miksi yksilöiden rikastuminen on aina jollain tavalla joltain pois?
• Tere Vadén: Ekologisten kriisien torjunta Marsista katsoen
• Frank Martela: Toisen tulojen kasvu on toiselta pois