Lokakuussa 2025 eduskuntapuolueet Vasemmistoliittoa lukuunottamatta muodostivat sovun ns. velkajarrusta.
Julkisuudessa on ollut paljon keskenään ristiriitaisia lausuntoja velkajarrun sitovuudesta ja vaikutuksista. Joidenkin mielestä kyse on lähinnä viestinnästä ja symbolisesta eleestä, osan mielestä se on raju heikennys toteutettavan finanssipolitiikan mahdollisuuksiin. Kritiikkiä velkajarrua vastaan on kirjoitettu paljon, johon yhdyn suuressa määrin.
Mutta lopulta kukaan ei taida tietää mitä velkajarru todellisuudessa tulee tarkoittamaan käytännössä. Enkä tiedä minäkään, mutta haluan silti spekuloida velkajarrun vaikutuksista Suomen yhteiskunnan isoon kuvaan.
Hahmottelen tässä kirjoituksessa sitä mahdollisuutta että velkajarru tuottaa asetelman jossa hyvinvointivaltion säilyttäminen vaatii sen puolustajilta jatkuvia onnistumisia, onnea talouskasvun suhteen ja epäonnistumiset kenen tahansa toimesta johtavat sen purkamiseen. Tähän saakka yhteiskunnan epäonnistuminen talouskasvun luomisessa on kuitattu julkisena velkaantumisena, mutta jatkossa hyvinvointivaltion purkaminen olisi oletustoimenpide velkaantumisen sijasta.
Käsittelen tätä mahdollisuutta pala kerrallaan: mistä on tultu, ja mihin ollaan nähdäkseni menossa.
Epäonnistuminen talouskasvun luomisessa
Jos talouskasvu olisi toteunut ennustetusti 2008 jälkeen, ei meillä mitään merkittävää kestävyysvajetta tai velkakriisiä olisikaan. Tarkistin valtiovarainministeriöt tekemät ennusteet tulevasta talouskasvusta välillä 2010-2025, ja vertailin lukuja oikeasti toteutuneeseen kasvuun. VM:n ennusteista 66% ennusti tulevan talouskasvun ylioptimistisesti, ja 30% ennusti pienempää kasvua mitä toteunut oli.
Keskimäärin VM on ennustanut vuosittaisen kasvun olevan 1,35%/vuosi, kun toteutunut kasvu 2010-2025 on ollut vain 0,79%/vuosi. Kasvu on siis ollut merkittävästi heikompaa mitä VM on odottanut.
Olemme siis yhteiskuntana epäonnistuneet tekemään talouskasvua, ja sen julkisella sektorilla sen epäonnistumisen hinta on kuitattu kasvavana velkaantumisena.
Veropohjan rapistuminen
Suomessa on jo pidempään ollut ajatus että Suomen verotuksen taso on jotenkin epäterveen korkea, ja toisaalta että sitä alentamalla saavutettaisiin huomattavaa talouskasvua.
Todellisuudessa Suomessa verotus on merkittävällä tavalla alennettu käytännössä 90-luvun puolivälistä lähtien. Osin kehityksen on peittänyt kasvaneet voimakkaasti kasvaneet eläkemaksut jotka myös lasketaan kokonaisveroasteeseen. Mutta nousseista eläkemaksuistakin huolimatta veroaste on laskenut.
Ylläoleva kuvaaja siis sisältää myös voimakkaasti kasvaneet eläkemaksut.
Jos julkiset eläkemaksumme olisivat kuten Ruotsissa, veroasteemme olisi selkeästi pohjoismaiden alhaisin (pl. Islanti, joka on monessa mielessä hyvin erilainen muista pohjoismaista). Eläkejärjestelmien julkinen/yksityinen erot huomioon ottaen verotuksemme taso on jo huomattavasti Tanskaa ja Ruotsia alhaisempi. Tämä siitäkin huolimatta että meidän eläkemaksumme ovat merkittävästi korkeammat huoltosuhteestamme johtuen. Muut verot ovat vain sitten meillä sen verran alemmat.
Meillä on siis verrokkimaihimme nähden alhainen verotuksen taso, mutta meillä on myös räjähtänyt eläkepommi ja täysin julkinen eläkejärjestelmä jotka siis nostavat kokonaisveroastettamme.
Mutta tämä verojen laskemisen kasvua tuottava strategia näyttäisi siis epäonnistunut tuottamaan mitään merkittävää talouskasvua, mutta samaan aikaan se on rapauttanut julkisen sektorin tulot. Ja tämän epäonnistuminen ja eläkepommin räjähtäminen on siis julkisessa taloudessa kuitattu pääasiassa lisävelkaantumisena.
Voidaanko veroja korottaa?
Edellä kerrotusta huolimatta Suomessa elää vahvana tarina että täällä on aivan liian korkea veroaste, ja että siinä ei ole nostovaraa. Tätä toistavat poliitikot, HS:n pääkirjoitukset, Iltalehden kolumnistit, Etlan asiantuntijat, oikeisto-influensserit ja no, kaikki paitsi he jotka ovat valmiita julkisesti leimaantumaan taloudesta mitään ymmärtämättömiksi ”vassareiksi”. Tämä ajatus liian korkeasta veroasteesta on saavuttanut Suomessa hegemonisen aseman, sitä voi toistella ilman että sitä juuri kukaan kyseenalaistaa. Sen kyseenalaistaminen sen sijaan saa yleensä vastaansa voimakkaan vastareaktion. Tälläinen näkemys verotuksesta on osana kollektiivista arkijärkeämme, hegemoniaa. Kutsutaan sitä vaikka ”verohelvetti-narratiiviksi”.
Eläkkeiden omaisuudensuoja
Toinen pitkälti kyseenalaistamaton asia suomalaisessa yhteiskunnassa on se että luvattu työeläkkeiden suuruus on poliittisesti koskematon ja pyhä. Näkemys on että eläkelupaukset nauttivat omaisuudensuojaa, eikä luvattuihin eläkkeisiin saa koskea. On vahvana ajatus että eläkkeistä leikkaaminen tai eläkkeiden verotuksen kiristäminen on poliittinen itsemurha. Täten kun eläkepommi räjähti ja väestöllinen huoltosuhde muuttui yhdeksi Euroopan huonoimmista, niin tässä ympäristössä päättäjät ovat turvautuneet eläkemaksujen ja eläkeiän nostamiseen ja viimeisimpänä toivon laittamiseen osakemarkkinoihin.
Huoltosuhteen heikkeneminen on siis ajanut eläkejärjestelmän toistuvasti ongelmiin rahoituksen suhteen, joka on pääosin kuitattu nostamalla palkasta perittäviä eläkemaksuja samalla nostaen palkansaajien kokonaisveroastetta, joka osaltaan on siis ollut legitoimassa veroilla kerättävän tulopohjan rapauttamista muihin yhteiskunnan osa-alueisiin.
Velkajarru muuttaa pelikenttää
Kun viime vuosikymmeninä on epäonnistuttu vastaamaan rapistuvaan huoltosuhteeseen ja epäonnistuttu luomaan talouskasvua, ovat käytettävät eduskunnan keinot olleet mieluisuusjärjestyksessä:
- Toivoa talouskasvun olevan nurkan takana
- Velkaantuminen
- Hyvinvointivaltion leikkaaminen
- Veronalennukset (”oikeiston taikaseinä”)
- Veronkorotukset
- Eläkkeistä leikkaaminen
Käytännössä veronkorotukset ovat olleet harvinaisia, ja eläkkeistä ei leikattu juuri lainkaan. On siis lähinnä toivottu talouskasvua, ja kun sitä ei ole tullut on velkaannuttu, leikattu hyvinvointivaltiosta ja toivottu tehtyjen veronalennusten tuottavan jatkossa talouskasvua.
Nyt velkajarru muuttaa tätä asetelmaa. Puolueet ovat sopineet että velkaantuminen ei ole enää sallittu reagointikeino. Lisäksi tulevan talouskasvun odottelu ei ole vaihtoehto, sillä kestävyysvajetta pitää velkajarrun mukaisesti vähentää välittömillä toimilla. Nyt siis kestävyysvajeen korjaamiseen käytettävissä olevat keinot menevät näin:
- Hyvinvointivaltion leikkaaminen
- Veronalennukset (”oikeiston taikaseinä”)
- Veronkorotukset
- Eläkkeistä leikkaaminen
Merkittävä ongelma on erityisesti talouskasvun puute. Tässä vaiheessa täytyy olla vahva uskossaan, jos ajattelee että talouskasvu tulee ratkaisemaan näitä ongelmia tai että edes VM:n tekemät talouskasvuennusteet toteutuisivat sellaisenaan. Ne ovat olleet merkittävän ylioptimistisia ainakin viimeiset 15v ajan, enkä näe merkkejä että ne olisivat nyt jostain syystä yhtäkkiä muuttuneet juuri tänä vuonna realistisimmaksi, eritoten kun ennusteet menivät vuodelle 2025 aivan metsään.
En myös tiedä uskooko veronalennuksien maagiseen talouskasvua tuottavaan vaikutukseen oikeasti enää kukaan (paitsi nähtävästi VM). Oikeiston taikaseinä ei ole toiminut lainkaan halutulla tavalla 2000-luvulla, yhteisöveroa on 2000-luvulla alennettu 29% tasosta 20% tasoon (2027 alkaen 18%), varallisuusvero on poistettu, työn verotusta on alennettu toistuvasti, työnantajan maksamia työn sivumaksuja on alennettu ja niin edelleen. Toivottavasti ainakaan vasemmisto ei laske tulevan talouskasvun varaan strategiaansa, vähintään täytyy olla varasuunnitelma sille ettei talouskasvu toteudu ennustetusti.
Lisäksi veronkorotukset ja eläkkeistä leikkaamiset ovat nyky-ympäristössä hyvin epäsuosittuja, edellä mainituista syistä. Verohelvetti-narratiivi sekä eläkkeiden omaisuudensuoja-narratiivi ovat niin vahvoja.
Jos siis katsotaan keinovalikoima joka on velkajarrun ja hegemonian hyväksymä:
- Hyvinvointivaltion leikkaaminen
- Veronalennukset
Täten, oletusvalinta on se että edessä on hyvinvointivaltion rajut leikkaamiset. Vaikka talouskasvu toteutuisi VM:n ennakoimalla tavalla niin luvassa on seuraavina vaalikausina leikkaukset jotka saavat Orpon hallituksen sopeutukset näyttämään pieniltä. Orpon hallituksen nettosopeutus on arviolta n. 4 miljardia euroa, ja VM uusin arvio 2027-2031 hallituskauden nettosopeutuksen määrästä on 10,8 miljardia, jonka toteuttamiseen siis puolueet ovat nyt velkajarrulla sitoutuneet.
On kyseenalaista onko tämän urakan jälkeen meillä enää pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Itse sanoisin että jos velkasuhteen alentaminen tehdään pääasiassa leikkauksin että siinä samalla lakkaamme olemasta pohjoismainen hyvinvointivaltio – Olemme jo nykyiselläänkin monilla mittareilla jääneet muutenkin jälkeen muista pohjoismaista.
Vasemmiston kapea toimintatila
Toki hegemonisen ajattelun muuttaminen on mahdollista. On siis mahdollista että vasemmisto onnistuisi murtamaan vaikkapa esittämäni verohelvetti-narratiivin, ja veronkorotukset olisivat realistinen vaihtoehto sopeuttamisessa. Mutta jos se verohelvetti-narratiivi on tarkoitus murtaa ennen 2027 eduskuntavaaleja, niin sanoisin että tässä on aivan mieletön kiire, enkä huomaa että tätä työtä olisi vielä edes aloitettu. Nykyiset vallitsevat narratiivit verotuksen haitallisuudesta on oikeiston, elinkeinoelämän ja hyvätuloisten lobbauksen vuosikymmenten tulosta, ja sen murtaminen ei ole helppoa.
Jos tässä toimintaympäristössä vasemmisto kuvittelee voivansa ennen vaaleja lyödä pöytään 6 miljardin veronkorotuslistat ja toivovansa muodostaa sillä taktiikalla vasemmistohallituksen joka taittaisi julkisen kestävyysvajeen pääasiassa veroja korottamalla, saattaa seuraava hallitus ollakin Orpo II. Toki vasemmisto voi yrittää tehdä kuten oikeisto teki 2023, eli vaaleissa vain puhua paksua palturia ja toivoa että se menee läpi. Ja hallituksessa sitten pettää kaikki vaalipuheet, ja tehdä merkittävät veronkorotukset ja/tai eläkkeistä leikkaamiset ilman kansan mandaattia. Mutta epäilen että jos näin toimittaisiin niin media ei olisi vasemmistolle tässä yhtä antelias kuin se on Orpolle.
Ja vaikka SDP saisikin pääministeripaikan, en näe realismina että se voisi muodostaa hallituksen ilman jotain isoa talousoikeistopuoluetta. Tällöin yksinkertaisesti neliraajajarruttamalla SDP:n veronkorotusaikeita Kokoomus tai Keskusta voi pakottaa sopeutuksen kohdistumaan tehtävän pääasiallisesti leikkauksin. Tai vähintäänkin pakottaa veronkorotukset kohdistumaan pieni- ja keskituloisiin suojaten talousoikeiston pääasiallisia eturyhmiä, eli elinkeinoelämää ja hyvätuloisia. Tähän muuten luottaa myös elinkeinoelämä, EK:n toimitusjohtaja Häkämies ei usko että Suomeen syntyisi vasemmistohallitusta joka voisi edes perua oikeistohallituksien rakenneuudistuksia, puhumattakaan että kykenisi tekemään mitään rakenteellisia vasemmistolaisia uudistuksia. Kuten Häkämies sanoo, Suomi on vahvasti porvarillinen maa.
Toivottavasti kaikki vasemmistopuolueet ymmärtävät tämän uuden pelikentän, ja ovat hyvää vauhtia valmistelemassa strategiaa seuraaviin eduskuntavaaleihin. Seuraavat vaalit on uskoakseni velkavaalit jollaisia emme ole aiemmin nähneet. Aiemmat velkavaalit on käyty 4 ja 6 miljardin sopeutuksista, mutta nyt näyttää että ne käydään nykytiedon valossa 11 miljardin sopeutuksesta ja tavalla missä tuohon lukuun pitää kaikkien yksiselitteisesti sitoutua.
Strateginen virhe?
Herääkin kysymys oliko velkajarruun sitoutuminen vasemmistolta strateginen virhe, vaikka toki ymmärrän myös toisenlaisen taktiikan riskit jotka nekin ovat hyvin isoja. Itse olisin kuitenkin suosinut taktiikkaa että antaa oikeistohallituksen säätää sellaiset velkajarrulait kuin haluaa, ja vasemmisto lähtökohtana on purkaa Orpon luoma lainsäädännön ja sitoutua jatkossa vain EU:n vaatimaan sääntelyyn joka sekin on jo erittäin tiukkaa (ja parlamentaarinen sopu syntyi sitä vielä merkittävästi tiukemmasta talouskurista, huoh).
Mutta nyt jos jatkossa vaikkapa talousoikeistohallitus epäonnistuu talouskasvun luomisessa, tämä rakenne antaa legitimeetin sille politiikalle mikä on talousoikeiston tavoite muutenkin, eli pienentää julkista sektoria ja tehdä sopeuttaminen leikkaamalla. Siinä missä Orpon hallitus on joutunut miettimään tarkkaan leikkauspolitiikkansa legitimiteettiä kannatuksensa säilyttämiseksi, nyt sille on rakenteiden suoma legitimiteetti jonka on vasemmistokin hyväksynyt.
Mutta toki, kuten sanottua jos Orpon hallitus nyt tekisi superkireän velkajarrun ilman parlamentaarista sopua, on hyvin vaikea sanoa koska sellainen vasemmistohallitus olisi mahdollinen joka sen voisi purkaa. Täten ymmärrän että hyviä vaihtoehdoja velkajarrun suhteen ei ollut.
Vasemmisto onkin ajautunut nurkkaan. Sen on hyvinvointivaltion pelastaakseen pakko onnistua rikkomaan nykyinen vahva verohelvetti-narratiivi, ja mahdollisesti myös narratiivi eläkkeiden koskemattomuudesta, ja päästä vaalivoittoon. Tämän lisäksi talouskasvun täytyy olla vähintään kohtuullista, sillä velka ei enää anna turvapuskuria heikolle talouskasvulle, vaan kaikki julkinen alijäämä lähtökohtaisesti pitää sopeuttaa samantien pois. Hyvinvointivaltion säilyttämiseksi hyvinvointivaltion puolustajien tarvitsee siis nyt onnistua kaikessa toistuvasti, ja olla lisäksi onneakin mukana talouskasvun suhteen.
Epäonnistuminen missään noissa edellämainituista voi helposti johtaa polkuun missä ajaudutaan suuriin leikkauksiin, jotka heikentävät talouskasvua lyhyellä aikavälillä, joka taas lisää sopeutustarvetta entisestään. Tälläinen talouskuri-kierre on pahimmassa tapauksessa jo alkanut, ja 2025 oli nyt se vuosi kun tämä dynamiikka yllätti lähes kaikki Suomen talousviisaat koska makrotaloudellisen kokonaiskysynnän heikentymisen merkitys oli nykyisissä käytetyissä talousennustemalleissa aliarvioitu. Valtionvarainministeriön ihmettelemä ”tuntematon jarru” on juuri se mistä vasemmisto on varoittanut jo vuosia – kotimaisen kysynnän romahduttaminen romahduttaa myös talouskasvumme.
Ja jos talouskasvu ei kohene 2026 merkittävällä tavalla, saatetaan 2027 vaalit käydä siitä kuka sopeuttaa julkista taloutta 15 miljardilla 2027-2031. Joka taas toteutustavasta riippuen voi romahduttaa kysynnän ja talouskasvun, ja tuottaa nykyistäkin korkeamman ennätystyöttömyyden. Tämä voi johtaa tilanteeseen missä talouskasvu on olematonta, työttömyys on korkeaa, julkista sektoria leikataan vuosi toisensa perään ja kansalaiset menettävät uskonsa koko järjestelmään. Kutsutaan tätä pahinta skenaariota vaikkapa nimellä ”fasismin nousu”.
Toki on olemassa myös vaihtoehto missä verohelvetti-narratiivia tai eläkkeiden koskemattomuus -narratiivia ei tarvitse räjäyttää, ja se on että tuleva talouskasvu on niin suurta että velkasuhde taittuu kuin itsestään. Oma uskoni tosin on tähän vähissä, niin pahasti olemme menneet vuosikymmenet sekä ennustamaan että tuottamaan talouskasvua. Tosin kyllä monet (useimmat?) talousviisaat nykymallin tuottamaan tulevaan talouskasvuun uskovat niin kovasti että ovat valmiita nyt laittamaan pantiksi hyvinvointivaltion, joten kai se on mahdollista. Toivon sydämeni kyllydestä että he ovat oikeassa, tai muuten meillä voi olla edessämme aikamoinen ja jyrkkä alamäki.
Jokatapauksessa, se polku missä pohjoismainen hyvinvointivaltio onnistutaan säilyttämään on nyt muuttunut hyvin kapeaksi, ja siinä pysyminen vaatii toistuvia onnistumisia poliittiselta vasemmistolta, tai sitä että olen tulkinnut talousoikeistomme väärin, tai taivaan lahjaa talouskasvun muodossa. Elämme vaarallisia aikoja, eritoten kun samalla täytyisi olla keinoja myös varautua ja vastata ekologiseen kriisiin sekä kriisiytyvään geopoliittiseen ympäristöön.
Mitä Suomen pitäisi tehdä?
Entä mikä on vaihtoehto? Merkittävät veronkorotukset joilla tapetaan suomalainen yrittäminen, tai velkaantumisen jatkuminen? Tämä kysymys ansaitsisi oman kirjoituksensa, mutta joitain nopeita huomioita:
- Talouden rakenteen uudistaminen, Suomessa keskitytään liikaa auringonlaskun alojen tukemiseen. Talouden pitäisi uudistua, ei jämähtää selluun, turkistarhaukseen ja ruotsinlaivoihin.
- Muuttaa politiikkatoimien suunta voittajien palkitsemisesta yrittämisen ja tekemisen mahdollistamiseen. Yhteisöveron alentaminen erityisesti on nykyisten voittajien lisäpalkitsemista. Samalla rahalla olisi voitu tehdä toimia jotka lisäävät uuden syntymistä. Suomen ongelma on uuden syntymisessä, ei siinä etteikö suuria jo läpimurtonsa tehneitä palkittaisi jo ennestään tarpeeksi. UPM ei tarvitse poliitikoilta vastikeettomia lisäpalkintoja yhteisöveron alentamisen muodossa, mutta UPM:n mahdolliset tulevat kilpailijat tarvitsevat työntöapuja jotka tekisivät metsistämme muutakin kuin sellua ja kaukolämpöä.
- Kotimarkkinoiden roolin vahvistaminen. Kun vapaakauppa oli vallitsevaa ja talouskasvu oli voimakasta, keskittyminen vain vientiin oli ymmärrettävä strategia. Nyt rajoja suljetaan, tulleja nostetaan, kauppasotia lietsotaan ja maailma ajautuu blokkeihin. Sisämarkkinoiden merkitys kasvaa entisestään. Kotimaisella kysynnällä on yhä suurempi merkitys. Menestyvät kotimarkkinat tuottavat myös vienti-menestyksiä – Hyvin harva uusi vientiyritys hyppää menestykseen olematta ensin menestys kotimarkkinoilla.
- Alempien tuloluokkien aseman parantaminen. Alempien tuloluokkien lisätulot menevät kulutukseen koska heillä on tyydyttämättömiä tarpeita, mutta ylempien tuloluokkien lisätulot menevät Microsoftin ja Teslan osakkeisiin. Talouskasvun saavuttamiseksi tulisi keskittyä toimiin jotka parantavat juurikin alempien tuloluokkien ansaintamahdollisuuksia ja kykyä nousta pois köyhyydestä. Erityisesti pitäisi keskittyä purkamaan sosiaaliturvan ja palkkatulojen yhdistämisen järjettömän korkeat marginaaliveroasteet.
Ennen kaikkea havaitsemme käänteisen yhteyden rikkaiden (ylin 20 prosenttia) saaman tulo-osuuden ja talouskasvun välillä. Jos ylimmän 20 prosentin tulo-osuus kasvaa yhdellä prosenttiyksiköllä, BKT:n kasvu on seuraavien viiden vuoden aikana todellisuudessa 0,08 prosenttiyksikköä alempaa, mikä viittaa siihen, etteivät hyödyt valu alaspäin. Sen sijaan vastaava kasvu alimman 20 prosentin (köyhien) tulo-osuudessa liittyy 0,38 prosenttiyksikköä korkeampaan talouskasvuun.
IMF:n tutkimus – Causes and Consequences of Income Inequality: A Global Perspective
Eli pitäisi miettiä kaikenkaikkiaan syvemmin yhteiskuntamme rakenteita kuin vain ”leikkaukset vai veronkorotukset?”. Jostain pitää varmasti leikata, joitain veroja pitää varmastikin korottaa, ja joitain veroja ehkä myös laskea. Eli keskustelu ja ajattelu pitäisi viedä kohti niitä kysymyksiä että miten tarkalleen yhteiskuntaamme pitäisi uudistaa.
Toki myönnän että tämäkin kirjoitus pyörii pääasiassa tämän kysymyksenasettelun ympärillä, ja on täten vahvistaa keskittymistä vain näihin kahteen vaihtoehtoon. Eli pitää itsekin skarpata jatkossa 🙂
Entä jos olenkin väärässä?
Näen ylläolevan kirjoitukseni näkökulmaan kaksi vaihtoehtoista näkemystä jotka tekevät analyysini vääristyneeksi.
Ensimmäinen potentiaalinen virheanalyysini liittyy siihen onko sitovaa velkajarrua todellisuudessa olemassakaan. Voi nimittäin olla, että kun velkajarrun jyrkkiä sääntöjä pitäisi oikeasti alkaa noudattaa ja viedä käytäntöön, niin sitä ei vain tehdä. Parhaassa tapauksessa velkajarrun epäonnistumisen myötä herättäisiin siihen että ehkä vallitsevissa hegemonisissa ajatusmalleissamme on jotain pielessä, ja kyettäisiin uudistamaan näkökulmia nykyisestä kuppikuntaisuudesta.
Toinen mahdollinen virhearvioni voi liittyä siihen miten suomalaiset todella näkevät veronkorotukset ja mahdollisuudet niihin. Olihan kuitenkin niin että Orpon hallituksen ALV-korotus 25,5% tasoon sai yllättävän vähän vastareaktiota. On mahdollista että vastareaktion vähäisyys selittyy alv-korotuksen osuessa suhteellisesti pahiten alimpiin tuloluokkiin, eikä täten keskiluokan ja hyväosaisten edunvalvontajärjestöt hirveästi aktivoituneet tästä veronkorotuksesta.
Mutta voi myös olla että olen väärässä yleisemminkin, ja että pohjaan analyysini veronkorotusten hyväksyttävyydestä jonkinlaiseen ”median luomaan kuplaan” . Median näkökulma verokysymyksiin kun on yleensä käyttää asiantuntijoina tahoja joilla on ns. oma lehmä ojassa. Elinkeinoelämän rahoittamien yhdistysten edustajien, tai pankkien, tai asuntobisneksen edustajien käyttäminen verotuskysymyksissä kommentaattoreina on mediassa enemmänkin sääntö kuin poikkeus.
Voikin olla mahdollista että median näkökulma on vääristynyt ja heijastelee yleisestikin ottaen ylempien tuloluokkien ja heidän edunvalvontansa näkökulmaa. Näkyyhän sama vääristymä monessa muussakin asiassa kuten Heikki Pursiainenkin hyvin kirjoittaa Suomen Kuvalehden kolumnissa:
Mediassa kuuluu vahvasti tuottajien ääni. Tuottajat rakastavat kalliita hintoja ja vihaavat kilpailua. Sen sijaan halvoista hinnoista hyötyvien kuluttajien ääni on heikompi.
…
Jopa asuntomarkkinoista kerrotaan kuluttajavastaisesti. Vuokranantajien edustajat selittävät miten kauheaa on, kun vuokrat ovat laskeneet. Vuokra-asujia ei ole kertomassa, että matalissa vuokrissa saattaa olla hyvätkin puolensa.
On siis mahdollista että sama vääristymä koskee hyvinvointivaltion ja sille varattavan riittävän rahoittamisen kannattamista.
Jokatapauksessa oli veronkorotuksien vastustus tai velkajarru lopulta miten vahvoja tahansa, velkajarru ja todennäköinen heikko tuleva talouskasvu tulee luomaan todellisen haasteen meille pohjoismaisen hyvintivaltion puolustajille.
Piditkö kirjoituksesta?
Oliko kirjoitus hyvin tehty, ja oliko aihe mielestäsi mielenkiintoinen?
Tilaa ilmoitus uusista kirjoituksista sähköpostiisi
En käytä sähköpostiasi muihin kuin ilmoituksiin. Voit poistua listalta koska tahansa.