Tämä on jatkopohdintaa Jussi Ahokkaan kirjoitukseen Talouskasvu on ja ei ole ekologisesti kestämätöntä – riippuu mistä talouskasvusta puhumme. Suosittelen siis lukemaan ensin kyseisen kirjoituksen. Tässä kirjoituksessani esitetyt lainaukset ovat kyseisestä Ahokkaan tekstistä.
Jussi Ahokkaan kirjoitus nostaa esiin todellisen ja jopa akuutin ongelman. Keskustelu taloudesta on yleensä aika luokatonta ja on toisten ohitse puhumista. Kriitikot puhuvat yleisesti nykyisenkaltaisen talouskasvun ongelmista, talouskasvun puolustajat taas erilaisen ekologisemman talouskasvun puolesta. Erityisesti nykyistä mallia puolustaville on helppoa käyttää termien epämääräisyyttä omaksi edukseen vaihtamalla termin merkitystä tarvittaessa aina tukemaan sen hetkistä argumenttiaan.
Eli näen ongelman, ja sinänsä kannatan ajatusta erilaisen kasvun termien erottamisesta. Sanon sinänsä, koska en kuitenkaan tiedä onko se paras kehystys kirjoituksessa käsiteltyyn ongelmaan. Muita kehystyksiä kyllä avattiin kirjoituksessa. Hyvä tapa pureutua ongelmaan on tosiaan nostaa esiin nykyisen talouden mittaamistavan puutteita: Ulkoisvaikutuksien puutteellinen hinnoittelu, talouden ulkopuolisen esim. kotityön puuttuminen mitattavista asioista ja esimerkiksi puhtaan hengitysilman tai luonnon taloudellisen hyödyn arvottamisen puute (osittain sama kuin ulkoisvaikutuksien hinnoittelu) ovat kaikki tämän hetken mittaamistavan sokeita pisteitä.
Toisaalta huomaan ajatukseni harhailevan myös ihan toisiin suuntiin. Sitä pohjustaakseni otan tarkastelun alle kirjoituksessa mainitun Sixten Korkmanin haastattelun.
Kirjoitukseni yhtenä pontimena on Helsingin Sanomissa 3.11.2023 julkaistu taloustieteilijä Sixten Korkmanin haastattelu. Siinä hän kertoo saaneensa kovaa palautetta nuorelta, jonka mielestä talouskasvua tavoitteleva politiikka on mieletöntä hetkessä, jossa ”maailma on menossa päin helvettiä”. Ekologisesta kriisistä huolestunut nuori näki ristiriidan talouden materiaalisen kasvun ja maapallon kantokyvyn välillä.
Vaikka Korkman on myötämielinen nuoren huolelle, hän puolustaa talouskasvupolitiikkaa ja katsoo, että ilmastokriisi voidaan estää teknisen kehityksen avulla luopumatta kasvusta. Puolustuksen päätteeksi Korkman määrittelee talouskasvun poikkeuksellisella tavalla. Yleensä talouskasvulla tarkoitetaan tuotannossa käytetyn työpanoksen, pääoman tai tavaroiden ja palveluiden arvon lisääntymistä. Sen sijaan Korkman määrittelee talouskasvun ”tiedon kumuloitumisena”. Tällaista prosessia ei voida Korkmanin mukaan pysäyttää, ja vaikka voitaisiin, siinä ei olisi järkeä. Niinpä tämän määritelmän mukainen ”talouskasvu” on Korkmanin mukaan välttämättömyys.
En ole kovin tyytyväinen Sixten Korkmanin argumenttiin. Se että hän määrittää talouskasvun omalla erikoisella tavallaan tukeakseen omaa senhetkistä argumenttiaan vaikuttaisi olevan tyypillinen motte-bailey argumentointivirhe/taktiikka joka on talouskeskusteluissa valitettavan yleisiä.
Jos kysyisin Korkmanilta että paljonko Suomen talous on kasvanut viimeisen 10-vuoden aikana, epäilemättä hän viittaisin ns. virallisiin lukuihin jotka perustuvat käytettyihin BKT:n laskentamalleihin. Mutta jos taas kritisoisin tätä talouskasvuun tähtäävää mallia kuten hänen kanssaan keskustellut nuori, hän yhtäkkiä määritteleekin koko talouden käsitteen aivan erilaisella tavalla. Termi siis määritellään aina itselle sopivasti joka tuleekin lopulta käytännössä de facto puolustaneeksi nykyisenkaltaista talouskasvua joka johtaa kestämättömään ylikulutukseen ja sen kasvuun.
Loogisuuden nimissä pitäisi siis pitäytyä ottamasta lainkaan kantaa esimerkiksi Suomen talouden toteutuneeseen kehitykseen tai oikeastaan käytännössä juuri mihinkään nykyisenkaltaiseen talouskeskusteluun, sillä eihän meillä tällä hetkellä ole käytännössä lainkaan lukuja Suomessa tapahtuneesta ”tiedon kumuloitumisesta”. Tai vaihtoehtoisesti käsitellä nuoren talouskasvuun tähtäämisen huolista perustaen talouskasvun käsitteen nimenomaan nykymalliseen BKT:n kasvuun perustuvana.
Vastaavaa motte-bailey argumentaatiotaktiikkaa käytetään myös talouskeskustelun tiimoilla yleisemminkin, jossa kritiikki valtavirran talousajatuksiin tai niiden pohjalta tehtyyn politiikkaan kuitataan että asia on kyllä huomioitu taloustieteessä, vaikka asian huomioiminen ei olisikaan koskaan oikeasti valtavirtaistunut tai ainakaan päässyt taloustieteen nimissä tehtyihin reaalimaailman politiikkaan tai politiikkasuosituksiin. Janne M. Korhonen on kirjoittanut tästä hyvin, joten en ala toistamaan asiaa sen enempää.
Uudet markkinoille tulevat palvelut voivat vastata täysin erilaisiin tarpeisiin kuin vanhat ja olla siksi kalliimpia, mutta silti niitä arvotetaan BKT-mittauksessa aiempien palveluiden tavoin. Toisin sanoen BKT-mittari jatkuvasti ja epäsymmetrisesti aliarvioi kasvua ja tulkitsee sen hintojen nousuksi. Mitä suurempia ovat rakenteelliset muutokset taloudessa, sitä todennäköisemmäksi tällaisen virheen mahdollisuus on yleensä nähty.
Eikö sama mekaniikka voisi toimia toisinkin tavoin? Nyt esimerkiksi puhutaan ns. cheapflaatiosta, siitä miten esimerkiksi ruokatuotteiden laatua heikennetään pikkuhiljaa valmistajien voittojen nostamiseksi. Mutta koska ruokatuotteet pilaantuvat niin nopeasti, kukaan ei voi käytännössä verrata vaikka miltä voi maistui viisi vuotta sitten verrattuna nyt myytävään voihin. Puhumattakaan viidestäkymmenestä vuodesta.
Sama monissa muissakin asioissa. Olivatko parturipalvelut ennen parempia kuin nykyisin, entäpä hierojat? Entä vaikkapa kesämökin vuokraus? Voisin ainakin argumentoida että tarpeeksi kauas mentäessä vesistöt ja metsät olivat monimuotoisempia, enemmän riistaa sisältäviä sekä puhtaampia ja täten mökkeilijälle enemmän hyvinvointia tuottavia. Samaten vaikkapa ruokatuotteissa ei ollut mikromuoveja kuten nykyisin.
En väitä että ennen kaikki oli parempaa, vaan yritän sanoa että väite että BKT-mittari jatkuvasti ja epäsymmetrisesti aliarvoi kasvua voi olla ongelmallinen. Tai sitten en vain ymmärrä miksi näin olisi, kun mielestäni perusteltuja argumentteja voi esittää myös toiseen suuntaan.
Sen voi toisaalta nähdä nykyisen kaltaisen materiaan nojaavan talouden laajenemisena, joka on ekologisesti kestämätöntä. Toisaalta tällaiseen huoleen voidaan vastata, että talouskasvun ei tarvitse tapahtua juuri tällaisessa taloudessa, vaan laadultaan ehkä täysin toisenlaisessa, ekologisesti kestäväksi muuttuneessa taloudessa.
Tämä on mielestäni rakentava tapa katsoa asiaa. Kaikkien pitäisi tyyliin puhua nykyistä talouskasvumallia vastaan, jos taloudesta siis haluaa puhua tällähetkellä täysin vakiintunutta termiä käyttäen. Tai sitten pitäisi talouskasvun puolustajalta vaatia selväsanaista kritiikkiä nykyistä talouden mittaamistapaa vastaan. Jos taas joku ei taivu kumpaankaan näistä, kyseessä täytyy olla valtavirran tieteenvastainen tilannekuva maailman tilasta, tai tietoinen pyrkimys ajaa ihmiskunta kohti jopa eksistentaalia kriisiä.
Eli hieman karrikoiden kysyä: Kannatatteko talouskasvun rajoittamista, talousjärjestelmämme perusteellista muuttamista esimerkiksi ottamalla ulkoisvaikutukset paljon nykyistä laajemmin mukaan talouden piiriin vai olette ettekö usko tieteen muodostamaan kuvaa planeettamme tilan kehityksestä?
Mutta tosipuheessa tietenkin näin monimutkaiseen dialogiin ei valtavirran julkisen keskustelun foorumit taivu. Keskustelu ongelmasta on siis tällä hetkellä lähes mahdotonta sekä sosiaalisessa mediassa että valtavirran mediassa. Kun jokaisella on valta määritellä keskustelussa termit haluamillaan tavoilla, jopa vaihdellen niiden merkityksiä useasti toisiin saman keskustelun aikana ei keskustelusta voi seurata mitään järkevää.
Joten onko eri terminologian käyttöönotto sitten hyvä ratkaisu käsillä olevaan ongelmaan? Olen hieman epäileväinen. Ongelma on varmasti akuutein juuri julkisessa keskustelussa, jossa on vaikea kuvitella että näin monimutkaiset terminologiat ja erottelut lopulta yleistyisivät. Toisaalta taloustieteessä ja akateemikoiden keskuudessa tästä toki voi olla hyötyä, mutta toisaalta sielä on jo valmiiksi muutenkin ollut paremmat eväät keskustella näistä nyansseista paremmin.
Ja median julkisen keskustelun areenat ovat ne mitkä lopulta muodostavat julkiset narratiivit, ja vain hieman karrikoiden julkiset narratiivit lopulta ratkaisevat vaalit ja yhteiskuntien toteutuvan politiikan.
Huomaan siis jälleen analyysini palautuvan kritiikkiiin mediaa kohtaan, sillä minusta me tarvitsisimme parempaa julkista keskustelua myös näistä talouteen ja sen kasvuun/mittaamiseen liittyvistä ongelmista. Ja valtamedia on lopulta somesta huolimatta se tärkein toimija joka määrittää julkisen keskustelun pelisäännöt ja tason. Vallitsevilla julkisella keskustelun narratiiveilla on todella iso vaikutus erityisesti demokratiassa.
Jussi Ahokkaan kirjoitus on kuitenkin hyvä, sillä se nostaa esiin todellisen ongelman katsoipa sitä mitenpäin vain tai päätyy ongelmasta minkälaisiin ratkaisuehdotuksiin tai analyyseihin tahansa. Toivottavasti Ahokkaan kirjoitus nostaa asiasta lisää keskustelua.
Piditkö kirjoituksesta?
Oliko kirjoitus hyvin tehty, ja oliko aihe mielestäsi mielenkiintoinen?