George Lakoff on kielitieteilijä ja filosofi, joka on tutkinut erityisesti sitä kuinka ihmisen mieli toimii metaforien ja kehyksien kautta. Kuuntelin hänen kirjansa Don’t Think of an Elephant (2004). Se on suunnattu erityisesti arvoliberaaleille joiden mielestä yhteiskunnan tehtävä on aktiivisesti tukea ja mahdollistaa tasa-arvon toteutumista. Lakoff viittaa tähän ryhmään termillä progressives, mutta sille ei tietääkseni ole täsmällistä suomenkielistä vastinetta. Viittaan tähän ryhmään kirjoituksessani Lakoffin termillä progressiiviset.

Kuulun itse Lakoffin kohdeyleisöön, ja pidin kirjasta paljon. Haluan tässä kirjoituksessa tiivistää Lakoffin näkökulmia, ja myös rikastaa sitä omalla ajattelulla tuotuna suomalaiseen kontekstiin. Suuntaan kirjoituksen erityisesti vihreille, sillä uskon että Lakoffin ajatuksilla on meille paljon annettavaa.

Kirjassa tarjotaan keinoja, joilla saada paremmin progressiivisten ajatuksia leviämään. Lakoffin mukaan ihmisten ajattelussa metaforat ovat keskeisessä asemassa. Esimerkiksi miten ajattelemme keskusteluja, eritoten joissa emme ole samaa mieltä – käsittelemme niitä usein taistelun tai kilpailun metaforien kautta. Tämä ilmentyy sitten fraaseina kuten ”puolustin kantaani”, ”tuhosin hänen argumenttinsa” tai ”hän oli todella hyökkäävä”.

Lakoffin mukaan tällaiset metaforat ovat muitakin kuin kielellisiä konstruktioita: ne ovat rakennuspalikoita sille miten mielemme toimii. Me usein oikeasti suhtaudumme väittelyyn kuin kamppailuun. Mutta näin ei toki tarvitse olla. Voimmehan ihan hyvin suhtautua keskusteluun rakentamisena, joka tekee erimielisyyksistä mahdollisuuksia, ei uhkia. On siis useita keskenään kilpailevia metaforia, jotka määrittävät suhtautumistamme asiaan.

Kiinnostavaa onkin mitkä metaforien ohjaaman ajattelumallit aktivoituvat milloinkin, ja tässä oleellisessa osassa on kehystäminen. Saatat suhtautua keskusteluun ystäväsi kanssa täysin rakentavassa hengessä, mutta yhtäkkiä ystäväsi sanoo että ”bäm! tuhosin argumenttisi”. Hän kehystääkin nyt keskustelunne kilpailuksi ja kamppailuksi, ja saa sinutkin suhtautumaan nyt keskusteluunne kilpailuna.

Lakoff keskittyy tässä kirjassa erityisesti siihen, miten eri metaforien kautta ihmiset katsovat yhteiskuntaa, ja miten sen tulisi toimia. Kirja antaa järkeenkäyvän selityksen sille miksi vaikkapa Magan kannattajat äänestävät omia taloudellisia intressejään vastaan. Itselleni se antoi myös näkökulmaa siihen miksi kokoomuksen kannatus ei juurikaan laske, vaikka Orpon hallitus on epäonnistunut tavoitteissaan luoda 100 000 uutta työpaikkaa tällä hallituskaudella, lopettamaan velkaantumisen tai saada aikaan talouskasvua.

Lakoffin esittämä teoria on, että kyse on lopulta arvoista ja niistä seuraavista moraalikäsityksistä. Ensin meidän täytyy kuitenkin tutustua kahteen erilaiseen tulkintaan yhteiskunnasta ja sen roolista.

Yhteiskunta kuin perhe

Kirja rakentuu ajatukselle että on kaksi vallitsevaa metaforaa jonka kautta yhteiskuntaa tulkitaan. On tiukka isä (strict father), ja tukeva vanhempi (nurturant parent). Yhteiskuntaa siis tarkastellaan perheen metaforan kautta.

Ja kun sanon yhteiskunta, en tarkoita mitään tiettyä toimijaa kuten hallitusta tai valtiota. Yhteiskunta tässä merkityksessä on täysin abstrakti asia, joka sisältää paitsi julkisen sektorin, myös yksityisen sektorin ja markkinataloudenkin. Yhteiskunnalla tarkoitetaan vallitsevaa järjestystä kokonaisuutena. Yhteiskunta on metaforassa vanhempi, ja siinä elävä yksilö on lapsi.

Tiukka isä -metaforasta johdetussa mallissa ajatellaan että yhteiskunnan tulee perustua tiukkaan kuriin, mutta olla reilu. Reiluus tarkoittaa sitä, että jos toimit yhteiskunnan arvojen mukaisesti ja menestyt, palkintosi ovat ansaittuja ja kuuluvat juuri sinulle. Toisaalta ansaitset rangaistuksen jos mokaat, tai toimit yhteiskunnan arvoja vastaan. Tuomarina ajatellaan olevan markkinatalouden, jonka nähdään olevan epäpoliittinen ja luonnollinen. Täten he jotka pärjäävät markkinoilla ovat ansainneet siitä seuraavat palkinnot. Markkinoiden ajatellaan olevan malli, joka itsessään palkitsee oikeintoimimisesta kunhan sitä ei vain poliittisista syistä ronkita ”epäluonnolliseksi”.

Toisaalta verotus ja tulonsiirrot näyttäytyvät tässä mallissa moraalittomilta: Siinä otetaan henkilöltä joka on palkintonsa ansainnut, ja annetaan palkinnot henkilöille jotka niitä eivät ole ansainneet. Tämä nähdään uhkana koko järjestyksen toimivuudelle: kannustimien nähdään muuttuvan ”oikeintekemisen” palkitsemisesta ”väärintekemisen” palkitsemiseen. Tämä malli ja siitä johdettu moraalikäsitys on yleinen Yhdysvalloissa republikaanien keskuudessa. Lakoff viittaa tiukka isä -mallin omaksuneisiin lyhyesti termillä konservatiivit (conservatives). Itse tunnistan Suomessa tällaistä ajattelua yleisesti ainakin perussuomalaisten, kokoomuksen ja KD:n keskuudessa. Viittaan tähän ryhmään nyt kirjoituksessa Lakoffin termejä kunniottaen ihan vain nimellä konservatiivit.

Tukeva vanhempi -malli taas perustuu aivan toisenlaiseen malliin vanhemmuudesta. Yhteiskuntaa verrataan vanhempaan, joka uskoo lapseensa ja tukee häntä yli vaikeuksien jotta hän voi saavuttaa täyden potentiaalinsa. Yhteiskunnan siis ajatellaan toimivan hyvin, kun se ei pyri tarpeettomasti moralisoimaan yksilön valintoja, tai rankaisemaan yksilön tekemistä virheistä. Se pyrkii auttamaan yksilöä jos hänellä on vaikeaa. Tukeva yhteiskunta uskoo että yksilö on pohjimmiltaan hyvä ja haluaa kehittää itseään ja ympäristöään. Tästä syystä tulonsiirrot ovat tarpeellisia, sillä ne auttavat ihmisiä hetkellisten vaikeuksien ylitse.

Tukevan vanhemman -mallissa ihmistä pidetään hyväntahtoisena. Jos ihmisille annetaan tukea, rakkautta ja huolenpitoa niin hän päätyy toteuttamaan näitä arvoja myös muille. Tämä ajatusmalli ja siitä johdettu moraalikäsitys on yleinen ”vasemmistolaisten arvoliberaalien” keskuudessa, johon Lakoff siis viittaa termillä progressiiviset. Puoluekentällä tämä ryhmä on Yhdysvalloissa demokraattien vasemmalle kallellaan olevat arvoliberaalit. Suomessa tukeva vanhempi -malli taas on yleisempi vihreiden, vasemmistoliiton, ja jossain määrin keskemmällä olevien RKP:n, SDP:n ja keskustan sisällä.

Kirja ei tarkemmin avaa tämän moraalikäsityksen suhdetta markkinatalouteen, mutta mielestäni se johtaa ajatukseen missä markkinatalous nähdään pelinä joka on ilman korjaavia sääntöjä julma, tarpeettoman rankaiseva ja johtaa varallisuuden ja vallan ongelmalliseen keskittymiseen. Tästä seuraa ajatus että markkinataloutta pitää säännellä, ja tuloja tasata. Pyrkimykset tulontasauksen estämiseen näyttäytyy täten moraalittomina, sillä nähdään että menestyjät haluavat estää itsekkyydellään muiden menestymisen vastustaessaan tulonsiirtoja ja julkisia palveluja.

Näiden kahden eri moraalikäsityksen erot tiivistyvät mielestäni myös erilaisissa vapauskäsityksissä. Tukevan vanhemman näkökulma kiinnittyy nähdäkseni ns. positiiviseen vapauteen, missä halutaan maksimoida myös köyhien tai muuten alempien yhteiskuntaluokkien todellisen mahdollisuudet tehdä asioita. Myös köyhimmillä pitäisi olla mahdollisuudet kouluttautua, saada hoitoa sairuksiinsa ja vaikka käydä uimahallissa.

Tämä on vastakohta tiukan vanhemman -mallin mukaiselle negatiivisen vapauden ajatukselle missä huomio kiinnittyy erityisesti menestyvien vapauteen toimia ilman ulkopuolisten sekaantumista. Näkökulma kiinnittyy erityisesti varallisuuteen ja toimintaan markkinoilla. Keskeinen ajatus on antaa ihmisten tehdä keskenään vapaasti haluamiaan sopimuksia, joiden ajatellaan hyödyttävät molempia osapuolia (tämä ilmenee ajatuksena että ”eihän sopimusta muuten syntyisi ellei se hyödyttäisi molempia sopijapuolia”).

Tukeva vanhempi -näkökulma sen sijaan näkee rajattomassa sopimisessa ongelmia joita täytyy rakenteellisesti rajoittaa. Huomio kiinnittyy erityisesti sopijoiden valtaepätasapainoihin, josta ääriesimerkkinä toimii orjuus. Orjuudenkin voi lopulta tulkita keskinäiseksi sopimukseksi, johon toinen suostuu viimeistään suoran tai epäsuoran väkivallan uhan vuoksi.

Toinen jossa ero näkyy on suhtautumisessa sisäiseen vs ulkoiseen vastuullisuuteen. Tukeva vanhempi uskoo että ihmiset oppivat vastuullisuutta vanhemmalta. Tukeva ja vastuullinen yhteiskunta tuottaa toisiaan tukevia ja vastuullisia yksilöitä. Tiukka isä taas näkee että vastuullisuus tulee ulkoisesta auktoriteetista. Ihmiset ovat itsekkäitä, joten tarvitaan ulkoinen kontrolli, hierarkia missä moraali tulee ylhäältäpäin. Lapset toimivat moraalittomasti, ellei tiukka isä pidä kuria. Markkinat ja ylipäätään keskinäinen kilpailu nähdään tässä ulkoisena tekijänä, luonnollisena tuomarina, joka todistaa ilman vääristymiä kuka on ansioitunein olemaan auktoriteettina vähemmän ansioituneille.

Mallit aktivoituvat eri tilanteissa

Kirjassa esitetään, että merkittävä osa ihmisistä ei kuitenkaan tarkastele maailmaa yksinomaan yhden mallin kautta. Henkilö voi olla kotonaan tukeva vanhempi, mutta olla työpaikallaan tiukkaa kuria pitävä esihenkilö. Joku voi olla tulonsiirtojen kannattaja, mutta kannattaa paljon nykyistä rankaisevampaa rikospolitiikkaa. Monilla on siis mielessään olemassa molemmat nämä mallit, mutta se kumpi näistä aktivoituu dominoivammaksi missäkin kysymyksessä tai tilanteessa vaihtelee. Lakoff kutsuu ihmisiä jotka käyttävät joustavalla tavalla kumpiakin malleja nimellä kaksoismalliset (biconceptuals).

Juuri kaksoismallisten käsittelyyn liittyy ongelma joka nousi itselleni pintaan kirjan lukemisen jälkeen. Kirja puhuu pääsääntöisesti jaosta progressiiviset vs konservatiivit, sitoen ne näihin esiteltyihin ”yhteiskunta on kuin perhe” -malleihin. Tämä tuottaa ongelmia tosielämän identiteettien kanssa. Esimerkiksi markkinaliberaalit ajattelevat kirjan näkökulmasta katsottuna pitkälti samoin konservatiivien kanssa: kumpikin haluaa pienentää julkisen sektorin valtaa, ja kasvattaa markkinatalouden valtaa yhteiskunnassa. Tämä ongelma tosin osaltaan johtuu itse identiteettien sotkuisuudesta, eikä kirjoittajasta. Ymmärrän siis Lakoffin ratkaisun. Hän olisi voinut keksiä akateemisia termejä joita ei vaivaa identiteetien ongelmat, mutta tällöin kirja olisi useimmille vaikeatajuisempi. Käytän johdonmukaisuuden nimissä itsekin tässä kirjoituksessani Lakoffin termejä ja jakoa, vaikka ymmärrän että se ei ole täysin ongelmaton.

Lakoff esittää että merkittävä osa ihmisistä siis käyttää luontevasti kumpiakin malleja ajattelussaan, ja se kumpi malli aktivoituu missäkin aihepiirissä ei ole kiveen hakattua. Ja juuri nämä poliittisessa keskustassa olevat ihmiset jotka ovat suhteellisen joustavia eri mallien aktivoinnissa suhteen ovat vaalien kannalta erityisen tärkeä kohderyhmä.

Tämä on Lakoffin kirjan tärkein sanoma: Jos haluat edistää progressiivista politiikkaa, sinun täytyy saada ihmiset näkemään yhteiskunnallisia kysymyksiä samalla tavalla kuten sinä näet. Politiikassa menestyvät he jotka onnistuvat aktivoimaan omaa näkökulmaa tukevia ajattelu- ja moraalimalleja äänestäjissä.

Konservatiivit organisoituivat

Kirja on kirjoitettu 2004, ja Lakoffin analyysin mukaan konservatiivit olivat tuolloin progressiivisiin verrattuna taitavampia ja menestyneempiä kehystämisessä. Nyt näyttää selvältä että konservatiivien etumatka on vain kasvanut tämän jälkeen, erityisesti somen kiihdyttäessä heidän ajattelunsa yleistymistä. Tällä he ovat voittaneet itselleen lisää kannatusta poliittisen keskustan joukosta.

Lakoffin mukaan jo 1970-luvulla Yhdysvaltojen konservatiivit ymmärsivät tarpeensa liittää voimiansa yhteen. Maailma näytti muuttuvan arvoliberaalimmaksi nopealla vauhdilla. Konservatiivit tekivät parhaansa unohtaakseen sisäiset erimielisyytensä, jotta voisivat yhdessä edistää sitä mikä on heille yhteistä. Yhteistyö johti turvattuun rahoitukseen asiaa ajavissa instituutioissa ja määrätietoiseen toimintaan oman ideologian edistämiseksi. Juuri tämä työ alkoi ajan myötä tuottaa tuloksia.

Progressiivisten uskomukset

Lakoff luettelee kolme progressivisten tavoitteita vahingoittavaa myyttiä.

Ensimmäinen myytti on valistuksen hengessä ajatella että kysymys on ennenkaikkea totuudesta: Ihmiset ovat rationaalisia, mutta väärin informoituja. Kunhan kerromme heille oikeat faktat, he ymmärtävät totuuden ja alkavat kannattaa meidän politiikkaamme.

Lakoff sanoo että faktat ovat tietenkin tärkeitä, ja valheiden paljastaminen on tärkeää. Mutta se ei riitä.

Syy tähän on että faktojen täytyy sopia ihmisen ajattelumalliin, hänen ajattelunsa kehyksiin. Jos kerron sinulle että lithium-atomin uloimmalla kuorella on vain yksi elektroni, tämä fakta ei varmaan merkitse sinulle mitään. Sinulla täytyy olla jokin kehys, malli johon tämän faktan upottamalla saa jonkin merkityksen. Kehys voi olla vaikka se, että tämä atomirakenne mahdollistaa lithium-ioniakut ja älypuhelimet.

Samalla tavalla politiikkaan liittyvien faktojenkin pitää sopia henkilön ajattelun vallitseviin kehyksiin. Jos esitämme vain faktan että Orpon hallitusten päätösten myötä 30 000 lasta suistuu köyhyyteen, se ei välttämättä riitä. Jos vastaanottajalla on vallalla kehykset kuten ”rahaa ei ole” ja ”näille leikkauksille ei ole vaihtoehtoja”, fakta lapsiköyhyydestä jää merkityksettömäksi. Se tyssää ajatteluun että ikäväähän se on, mutta valitettavasti näin vaan on pakko toimia. Näille olemassaolevilla kehyksille täytyy siis tarjota vaihtoehtoisia kehyksiä, joita sitten fakta lapsiköyhyyden lisääntymisestä tukee.

Lakoffin toinen myytti on uskomus, että politiikassa voittaa se joka onnistuu tarjoamaan kannattajille parhaan mahdollisen hyvinvoinnin. Sehän on vain rationaalista äänestäjän näkökulmasta! Lakoffin näkökulma on enemmänkin että yksilö voi hyvinkin äänestää itselleen vaikka välitöntä kurjempaa tilannetta vaikkapa taloudellisesti, jos hän uskoo että seurauksena on moraalisempi ja oikeudenmukaisempi yhteiskunta.

Tämä on omaa ajatteluani, mutta tiukka isä -mallin kautta hahmottaessa kärsimys voi olla jopa hyve. Lakoff käsittelee kirjassaan myös lyhyesti tällaisiä teologisia näkemyseroja kuten synneistä puhdistautumista kärsimyksen kautta. En kuitenkaan syvenny niihin nyt tässä kirjoituksessa syvemmin.

Lakoffin esittämä kolmas virhe on ajatella kampanjoita kuin tuotteen myymistä markkinoilla. Eli tehdään markkinasegmentointia, ja kerrotaan ratkaisuja juuri niihin huoliin mitä mikäkin asiakassegmentti ilmaisee. Omaan korvaani tämä kuulostaa lähes täysin Yhdysvallat-keskeiseltä ongelmalta, en itse ainakaan ole huomannut vastaavaa ilmiötä Suomessa, joten en käsittele tätä enempää.

Konservatiivien kehystykset

Lakoff nostaa esiin useita konservatiivien kehystyksiä jotka onnistuneesti yleistyneet ja kääntäneet ihmisten ajattelua kohti konservatiivien moraalikäsitystä. Ensimmäinen esimerkki on termi ”verohelpotus” (tax relief), joka kehystää verotuksen ikävänä raskaana taakkana, jonka keventäminen on helpotus. Jos tämä termi ja kehystys on verokeskustelun lähtökohta, se virittää koko keskustelun verotuksesta käymään tästä näkökulmasta käsin, ja kuka haluaa vastustaa helpotuksia?

Toinen Lakoffin esimerkki on ”sota terrorismia vastaan” (war on terror). Kun 9/11 terrori-iskut kehystetään sota-retoriikkaan, sen kehystyksen sisällä järkeenkäyvät ratkaisutkin ovat sotilaallisia.

En myöskään voi olla mainitsematta Maga-liikkeen Trumpin toisella kaudella usein käyttämää viittausta ”Daddy’s home”. Se on täydellinen esimerkki juuri Lakoffin puhumasta ”yhteiskunta on kuin perhe” -metaforasta.

”I’m glad Trump’s here at the moment. It’s like daddy arrived and he’s taking his belt off, you know?”

Mel Gibson haastattelussa 24.01.2025

”🎶 Daddy’s home… Hey, hey, hey, Daddy.

President Donald J. Trump attended the NATO Summit in The Hague, Netherlands.”

Valkoisen talon X-tili 26.06.2025

Suomessakin konservatiivit ovat tehneet onnistuneesti kehystämistä. Yksi esimerkki on kuinka eritoten talousoikeiston puheessa termi hyvinvointivaltio on johdonmukaisesti vaihtunut termiin hyvinvointiyhteiskunta. Oikeisto on oivaltanut että sana hyvinvointivaltio kehystää ajattelemaan että hyvinvoinnin lähteenä on valtio. Tämä ei ole vaikkapa kokoomuksen näkemys, vaan heidän näkemyksensä mukaan hyvinvointi syntyy yksityisellä sektorilla. Täten käyttämällä termiä hyvinvointiyhteiskunta saadaan laajennettua kehystyksen sisältämään myös yksityisen sektorin. Tämä uudelleenkehystys ja termin vaihtaminen on ollut niin toimivaa, että hyvinvointiyhteiskunta -termi on lipsahtanut jopa Vasemmistoliittonkin omaan viestintään.

”Vasemmisto haluaa vahvistaa niitä tekijöitä, jotka ovat tehneet Suomesta hyvinvointiyhteiskunnan”

Vasemmistoliiton vaihtoehtobudjetti 2016

Oma näkemykseni on että konservatiivit ovat olleet Suomessakin progressiivisia taitavampia kehystämisen suhteen. Tosin epäilen että tähän merkittävänä syynä on ulkomailta, eritoten Yhdysvalloista, tulleet vaikutteet. Suomessakin konservatiivit ovat hyötyneet muissa maissa tehdystä työstä heidän yhteisen moraalikäsityksensä yleistämiseksi.

Neuvoja progressiivisille

Lakoff puhuu paljon siitä kuinka progressiivisten tulisi kehystää omaa näkökulmaansa paremmin ja määrätietoisemmin. Ja sitä että se ei tapahdu hetkessä, vaan toimivien kehystyksien löytäminen ja niiden iskostaminen ihmisten mieliin toistamalla on vuosien, ellei jopa vuosikymmenten pituinen työ.

Lakoff antaa kirjassaan progressiivisille paljon kehityskohteita. Koitan uuttaa Lakoffin neuvojen hengen tähän, mutta sovellan niitä Suomen kontekstiin ja omaan ajatteluuni. Neuvot eivät siis ole 1:1 samat mitä Lakoff esittää kirjassaan.

Ensinnäkin progressiivisten tulee ymmärtää kehystämisen ja eri moraalikäsityksien logiikka. Poliittisilla vastustajillasi on erilaisia arvopohjia, moraalikäsityksiä, ja niitä tukevia kehykset. Ja myös sinulla täytyy olla selkeänä oma arvopohjasi, moraalikäsityksesi ja niitä tukevat kehykset. Pyrkimys on sitten korvata olemassaolevia vastapuolen kehyksiä omilla kehyksilläsi, ja siirtää ihmisiä pois tiukka isä -ajatusmallista kohti tukeva vanhempi -mallia.

Lakoff mainitsee omana esimerkkinään progressiivisesta kehystyksestä verotuksen. Ajattelua pitäisi siirtää verotuksen näkemisestä taakkana, kohti verotuksen näkemiseen vastuullisuutena ja investointina. Meillä on kadut, viemärit, rautatieverkot ja niin edelleen koska menneet sukupolvet ovat maksaneet näistä investoinneista veroina meidän hyväksemme. He ovat olleet vastuullisia, ja panostaneet yhteiseen omaisuuteemme jonka myötä me nyt hyödymme ja vaurastumme.

Lakoff nostaa usein myös esiin vapauskäsityksen, joka on minusta erittäin käyttökelpoinen. Konservatiivien ajatus vapaudesta on yleensä kapea ”olla vapaa jostain”, kuten verotuksesta tai sääntelystä. Progressiivisten kannattaa kuitenkin kamppailla ja yleistää laajempaa vapauskäsitystä: Aito vapaus vaatii aitoa mahdollisuutta valita. Se vaatii toteutuakseen resursseja ja turvaa. Jos ihmisillä ei ole mahdollisuuksia kouluttautua, saada terveydenhuoltoa tai saada työpaikkaa, heiltä puuttuu vapaus valita näitä asioita. On yhteiskunnan tehtävä reaalisesti mahdollistaa näitä mahdollisuuksia ihmisille, ja näin lisätä heidän vapautta valita. Tämä viesti resonoi ainakin itselleni todella hyvin. Se antaa positiivisen vision tavalla joka tukee progressiivisten näkökulmia.

Käytännön neuvot

Kun sinulla on selkeänä vastustajasi ja omasi työkalut, voit miettiä taktiikoita. Tärkein periaate on ettet toista ja vahvista sinun näkökulmaasi vastaan toimivia kehyksiä. Jos sanon ”älä ajattele norsua”, niin joka ikinen kuulija ajattelee norsua. Älä toista vastustajasi kehyksiä ja termejä!

Käytä vastustajiesi kehyksien sijaan omia kehyksiä ja termejäsi, uudelleenkehystä keskustelu tarvittaessa.

Toinen taktinen neuvo on olla itse proaktiivinen. Koita löytää rohkeita omia avauksia, sen sijaan että vain jatkuvasti reagoit vastapuolen avauksiin. Omien avauksien tehokkuutta voi parantaa jos löydät poliittisten vastustajiesi sisäiset erimielisyydet ja ajattelun sisäiset ristiriitaisuudet.

Esimerkiksi kokoomus tekee tällä hetkellä maahanmuuttovastaista politiikkaa pitääkseen perussuomalaiset tyytyväisinä, ja moni kokoomuksessa ei ole tästä mielissään. Orpon hallituksen maahanmuuttopolitiikka sekä rasistinen kielenkäyttö on sisäisten erimielisyyksien lähde. Avauksesi sinun omia kehyksiä käyttäen maahanmuuttopolitiikasta voi siis olla omiaan lyömään kiilaa hallituksen sisälle.

Ajattelun sisäinen ristiriitaisuus taas löytyy kokoomuksen puheista siitä, kuinka hyvinvointi syntyy työstä ja kuinka työnteolla pitää olla riittävät kannustimet. Samaan aikaan kokoomus poisti sosiaaliturvan suojaosat, ja heikensi sosiaaliturvaa saavien työnteon kannustimia. Samaten heikentämällä perusturvaa, useampi joutuu nyt turvautumaan toimeentulotukeen jossa työnteon kannustimet ovat olemattomat. Samaten kokoomuslaisen talouspolitiikan vuoksi meillä on nyt suurin määrä työttömiä sitten 90-luvun laman. Miten ennätyskorkean työttömyyden luominen sopii yhteen siihen että ”hyvinvointi syntyy työstä” kuten kokoomus niin mielellään toistaa?

Kolmas tärkeä taktinen ohje on toimia arvot edellä, ei faktat edellä. Ihmiset eivät ”käännyty” faktoilla, vaan katsomalla asiaa toisenlaisista arvopohjasta käsin. Ymmärrettävä ja vetävä viesti alkaa selkeällä moraalisella periaatteella, jota sitten faktat ja tilastot siirtyvät tukemaan. Pelkät irralliset faktat eivät tehoa, ne hylätään epärelevantteina tai ”tarkoitushakuisina” jos niitä vain yhtäkkiä tuodaan ”käännytystarkoituksessa”. Uudelleenkehystä, ja tue kehystäsi faktoilla.

Esimerkkinä voisi toimia perustulo. Ihmiset eivät käänny perustulon kannattajiksi jos heille vain kertoo että vihreiden perustulomalli on kustannusneutraali, tai että se parantaa työnteon kannustimia. Perustulon vastustuksen ydin on moraalinen: On väärin antaa ihmisille vastikkeetonta rahaa. Ajattelu täytyy saada kehystettyä erilaiseen moraalikäsitykseen, vaikkapa vetoamalla edellä mainittuun vapauskäsitykseen seuraavalla tavalla:

Perustulo lisää ihmisten vapautta. Perustulo vapauttaa sekä tuensaajan että yhteiskunnan tarpeettomasta byrokratiasta. Se lisää ihmisten mahdollisuuksia, jotta he voivat toteuttaa itseään ilman byrokratiaa ja kannustinloukkuja.

Mene arvot ja moraalikäsitys edellä, jonka jälkeen perustele faktoilla.

Neljäs taktinen neuvo on ilmentää moraalista johtajuutta. Sinun ei kannata kiihtyä tai olla liian hyökkäävä, ei esiintyä kurittomana tai epärationaalisena. Saat kunnoitusta olemalla tasapainoinen aikuinen talossa, huokumalla luotettavuutta ja suoraselkäisyyttä.

Lopuksi muutama ison kuvan strateginen neuvo. Ensinnäkin, älä pelaa pelejä joissa et voi voittaa. Lakoffin esimerkki on olla menemättä Fox Newsin haastateltavaksi. Nykyisin vastaavan neuvon voisi antaa viestipalvelu X:n käytöstä. Elon Musk on määrätietoisesti virittänyt alustaa tukemaan omaa konservatiivista maailmankuvaansa, esimerkiksi rankaisemalla häntä kritisoivien näkyvyyttä alustalla. Algoritmi on viritetty progressiivisia vastaan, ja ei kannata pelata pelejä joiden säännöt on luotu sinua vastaan. Se että jatkat X:n käyttöä antaa myös sinun seuraajillesi yhden lisäsyyn jatkaa alustan käyttöä, ja altistua sen konservatiivista ideologiaa tukeville algoritmeille.

Lopuksi Lakoffin paljon painottama strateginen neuvo pitkälle aikavälille: Rakenna infrastruktuuria. Maailmankuvat ja kehykset eivät yleisty itsestään. Se ei ole vain viestintää, vaan aidosti johdonmukaista oman ajattelun ja näkökulman rakentamista, ja sen mukaan toimimista pitkäjänteisesti ja monialustaisesti. Sinun täytyy löytää omat näkökulmasi, kehykset ja narratiivit, ja toistaa niitä vuodesta toiseen usealla eri alustalla. Ja tämä ei tapahdu itsestään. Sekä työstäminen että popularisointi tarvitsevat dedikoituja resursseja ja infrastruktuuria.

Tässä vielä ohjeet muistilistana:

1. Ymmärrä vallitsevat ja poliittiset vastustajasi kehykset.
2. Luo omat kehyksesi.
3. Ota haltuun termi vapaus.
4. Älä käytä vastustajasi kieltä.
5. Anna positiivinen visio.
6. Toimi arvot edellä, älä faktat edellä.
7. Ole proaktiivinen, älä reaktiivinen.
8. Löydä vastustajasi ajattelun ja toiminnan sisäiset ristiriidat.
9. Älä pelaa pelejä, joissa et voi voittaa.
10. Viesti olemuksellasi moraalista johtajuutta.
11. Rakenna infrastruktuuria.

Loppusanat

Tämä Lakoffin esittämä malli ei mielestäni ole täydellinen selitys ja lopullinen totuus ihmisten politiikkakäsityksistä ja niiden muodostumisista. Se ei käsittele kaikkia mahdollisia teemoja jotka vaikuttavat ihmisten politiikkakäsityksiin, eikä se mielestäni väitäkään olevansa tyhjentävä teoria aiheesta.

Mutta oleellisempi kysymys mielestäni on, että onko Lakoffin teoria hyödyllinen? Tuoko se jotain hyödyllistä vanhaan ajatteluun, tavalla mikä auttaa selittämään todellisen maailman ilmiöitä entistä paremmin?

Ja mielestäni Lakoffin teoria onnistuu selittämään monia asioita joiden selittäminen on vaikeaa ilman sitä. Miksi republikaaniäänestäjät näyttävät ”ampuvan itseänsä jalkaan”, kun selkeästi Trumpin tulli- ja talouspolitiikka ei ole onnistuneet tuottamaan materiaalista hyvinvointia kannattajilleen? Miksi ennen vaaleja sananvapaudesta kovaan ääneen meuhkanneet konservatiivit yhtäkkiä kannattavatkin yliopistojen ja kansalaisten räikeää sananvapauden rajoittamista ”sodassa wokea vastaan”?

Miksi kokoomuksen kannatus pysyy edelleen n. 20% tasolla vaikka heidän lupaamansa 100 000 uutta työpaikkaa ei ole toteutunut, vaan sen sijaan Suomi on noussut EU:n työttömyyslistan ykköseksi?

Asiat loksahtavat paljon paremmin paikoilleen Lakoffin teorian huomioiden: kyse on ennenkaikkea moraalikysymyksistä. Kyse ei siis lopulta ollutkaan työpaikoista, ei sananvapaudesta eikä BKT:n kasvuprosenteista. Vaan arvoista ja etiikasta. Siitä minkä koetaan olevan oikein.

”Sosiaaliturvan muutosehdotusten tärkein motiivi ei kuitenkaan ole säästäminen, vaan taustalla on etiikka ja ihmiskuva: haluamme yhteiskunnan, jossa (työkykyiset) ihmiset ottavat enemmän vastuuta itsestään. Siksi veronkorotukset eivät ole niiden vaihtoehto.”

Juhana Vartiainen 06.04.2024, viestipalvelu X:ssä

Vartiainen sanoo tässä suoraan juuri sen mistä Lakoff puhuu. Kyse on pohjimmiltaan erilaisista arvoista, moraalikäsityksestä ja ihmiskuvasta, ja niistä johdetuista maailmankuvista.

Lakoffin kirja ja ajattelu antaa vihreille hyvät lähtökohdat lähteä terävöittämään omaa visiotaan ja suhdettaan moraalikysymyksiin. Sen ajatusten omaksuminen voisi parhaassa tapauksessa johtaa kirkkaampaan ja vetovoimaisempaan ajatteluun, ja sitäkautta viestintään. Seuraavissa kirjoituksissa haluankin paneutua konkreettisesti juuri tähän, ja hahmotella omaa visiotani vihreiden suunnasta. Jos kiinnostuit, niin tilaa ilmoitus uusista kirjoituksistani alla olevasta lomakkeesta.

Lähteet ja lisenssit

• Artikkelikuva on muokattu Eero Järnefeltin maalauksesta Saimi kedolla, jonka tekijänoikeudet ovat rauenneet.
• Lähteenä pääasiassa kirja George Lakoff – Don’t Think of An Elephant (Know Your Values and Frame the Debate: The Essential Guide for Progressives).

Tilaa ilmoitus uusista kirjoituksista sähköpostiisi

En käytä sähköpostiasi muihin kuin ilmoituksiin. Voit poistua listalta koska tahansa.

Sähköposti*