Tommi Uschanovin kirja Mikä vasemmistoa vaivaa? on lyhyt analyysi niistä asioista, jotka vasemmistolaisena itseään pitävän Uschanovin mielestä ovat Suomen vasemmiston menestymisen esteenä. Kirjan alkuasetelma on mielenkiintoinen: Mielipidekyselyissä suomalaiset kannattavat asioita joita vasemmistopuolueet ajavat, mutta silti vasemmiston kannatus vaaleissa on hyvin heikkoa. Mikä mättää?
Moraalisen ylimielinen vasemmisto
Kirjan parasta analyysia on ensimmäisessä luvussa Vasemmistolta puuttuu psykologinen pelisilmä, jossa Uschanov on onnistuneesti sanoittanut mielenmaisemaa johon vasemmistolaiset helposti sortuvat. Kirjan mukaan vasemmistolla on vaikeuksia julkisuudessa puhutella muita kuin vasemmistolaisia itseään. Eikä sekään riitä, Uschanov kuvaa ilmiötä missä vasemmistolaisia aktivisteja vaivaa ikäänkuin jatkuva kilpaileminen siitä kuka onkaan hyveellisin vasemmistolaisilla mittapuilla.
Aktivistien aiottuna yleisönä on jonkinlainen täydellistetty yli-minäversio heistä itsestään, joku joka on vielä vasemmistolaisempi, radikaalimpi ja idealistisempi kuin he itse, ja joka ei kannata heitä siksi, että he ovat hänelle yhä liian vähän vasemmistolaisia. Niinpä aktivistit ponnistelevat ollakseen vielä paremmin ja täydellisemmin sitä mitä ovat jo, sen sijaan että he pyrkisivät voittamaan puolelleen ihmisiä, jotka eivät ole lainkaan vasemmistolaisia, vaikka voisivat hyvin olla – ja joita saattavat nimenomaan päinvastoin karkottaa tietyt sellaiset piirteet, joita aktivisteilla on. Itse asiassa koko tämän ihmistyypin olemassaolo halutaan kiistää.
Tommi Uschanov – ”Mikä vasemmistoa vaivaa?”
Tunnistan itse tätä ilmiötä, josta yhtenä ilmentymänä on monet vasemmistolaisten miehittämän keskustelun foorumit joissa tunnen itseni hyvin epätervetulleeksi siitäkin huolimatta, että miellän itseni arvoiltani vasemmistolaiseksi. Keskustelu ajautuu hyvin helposti yhteiskunnan nurjiin puoliin, ja jossain määrin kilpailuksi siitä kuka osaa tuomita sanoillaan ja teoillaan eniten maailmamme ikäviä puolia. Meno menee helposti lihansyönnin, autoilun, matkailun, luonnon käyttämisen ja ylipäätään kuluttamisen ja elämäntapamme tuomitsemiseen. Jyrkimmät tuomiot ja eritoten niiden yhdistelmät luovatkin sellaisen hyveellisten vaatimusten kirjon, joita ei kukaan täytä, eikä voikaan täyttää.
Keskustelua vaivaa myös vaivaannuttava ehdottomuuden ilmapiiri, jos et ole täysillä mukana tässä(kin) asiassa, olet meitä vastaan. Asioista ei oikein osata keskustella asioina, vaan helposti se koetaan hyökkäykseksi identiteettiä vastaan, ja leimakirveet alkavat heilua. Ehkä vastaansanoja onkin persu, tai kaivetaan jokin täysin epärelevantti yksityiskohta, kuten että kirjoittajan puoliso on perussuomalainen eikä näkökulmaa täten tarvitse ottaa vakavasti. Somekeskustelu ja sen ongelmat ovat tieten kaikkia koskevia, poliittisesta suuntautumisesta huolimatta, mutta henkilökohtainen kokemukseni on että asia tuntuu korostuvan nimenomaan vasemmistolaisissa kuplissa.
Toki puolueilla itsellään meno ei ole näin tuomitsevaa, mutta toisaalta pesäeroa tälläiselle radikaaleille aktivisteille ja tälläiselle puheelle ei osata eikä välttämättä halutakaan tehdä. Useimmat eivät lue Vihreiden periaateohjelmaa, vaan sekoittaa puolueen sanoman sen kaikista radikaaleimman siiven vaatimuksiin, osin koska media ja lukijat rakastavat radikaaleja otsikoita ja ne saavat täten kohtuuttomasti mediatilaa. Seurauksena sivustakatsojalle puolueiden vetovoima ei näytä kovinkaan houkuttelevalta, sillä jos puolueiden imussa olevien huuteluista ottaa edes osan vakavasti, itse puolueiden viesti sekoittuu helposti radikaalimpien aktivistien maailmaan jotka tarkoittaisivat suunnatonta yhteiskunnan ja elämäntapojen murrosta. Tämä ymmärrettävästi selkäydinreaktiona aiheuttaa vastustusta.
Ehkä pahinta on että huomaan itsekin syyllistyväni tälläiseen yleensä teoreettiseen maalailuun, eritoten siitä mitä meidän pitäisi tehdä jos oikeasti ottaisimme ympäristöasiat vakavasti. Mopo lähtee niinsanotusti helposti keulimaan, ja ajatukset helposti alkavat harhautua syväekologisiin näkemyksiin, mallia suo kuokka ja Jussi. Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vakavasti ottaminen johtaa helposti uhkakuvien maalailuun, josta on helppo unohtaa pohtia sitä minkälaisia positiivisia muutoksia me voisimme tehdä siitä huolimatta että panostaisimme yhteiskuntana vakavasti ympäristöasioihin. Positiivisista asioista kertominen ja niihin keskittyminen kannattaa, sillä kuten Uschanov sanoi, kyselytutkimuksissa suomalaisten arvot ovat hyvinkin vasemmistolaisia. Ongelma näyttäytyy pitkälti viestinnän ongelmana, tulisikin ennemmin tehdä räväköitä avauksia julkisuudessa esimerkiksi tulonjaon tai peruspalveluiden järjestämisen suhteen, ja yrittää jättää esimerkiksi ydinvoima ja susikeskustelu marginaaliin vaikka ne median lempilapsia ovatkin (tai mieluummin toki kääntää kelkat ydinvoimasta ja alkaa avoimesti kannattamaan sen lisäkäyttöä suhteessa nykyiseen, kunhan se ei ole venäläistä). Ja toisaalta yrittää tehdä selkeämmin pesäeroa radikaaleimpiin aktivistien avauksiin, vaikka sillä riskillä että suututetaan joitakuita radikaaliaktivisteja.
Vasemmisto ei anna luotettavaa kuvaa itsestään
Toinen hyvä näkökulma on luvussa vasemmisto ei anna luotettavaa kuvaa itsestään, ja se liittyy siihen, minkälaiseksi vallankäyttäjiksi tavalliset ihmiset voivat vasemmistolaiset mieltää. Vaikka ennen valtaan nousua luvataan mannaa ja hunajaa, mikä estää ettei vasemmisto valtaan päästyä löydä sisäistä Staliniaan, Maoaan, Jong-uniaan tai Castroaan? Ja todellakin, historian track record ei ole mairitteleva tapauksissa missä vasemmistovallankumouksen jälkeen kaikkea kivaa lupailevat vasemmistopoliitikot ovat alkaneet käytännössä toteuttamaan vain toisenlaista sortoa. Nuorilla Neuvostoliiton haamu ei ole yhtä vahva kuin vanhemmilla sukupolvilla, mutta toisaalta sosiaalisessa mediassa toisenlainen nuorille näkyvä vasemmiston esittämä ehdottomuus ja puhdasoppisuuden vaatimus on nousussa. Intersektionaalinen ajattelu on arvokas työkalu, mutta sen nimissä näkee paljon vihankylvöä ja vanhojen liberaalin maailman ihanteiden hylkäämistä. Ei esimerkiksi ole tavatonta nähdä vaatimuksia missä vasemmistoaktiivit yrittävät estää väärien mielipiteiden julkista esittämistä, ja useissa tapauksissa siinä onnistuvatkin. Tämä herättää väkisinkin mielikuvan, jos sananvapauden ihanteesta ollaan tinkimässä näin helposti tilaisuuden tullessa, mistä kaikesta muusta he ovatkaan valmiita luopumaan päästäkseen juuri heitä miellyttävään lopputulokseen?
Esitän itselleni kysymyksen: Tuntisinko oloni turvallisemmaksi ja olisinko luottavaisempi Suomen ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen, jos vallassa olisivat Suomessa radikaalit vasemmistoaktivistit? Vastaukseni on ”en”. Siinä vaiheessa kun vastaus on ”kyllä”, aktivistit itse voidaan lopultakin ottaa vakavasti tavalla, jonka heidän argumenttinsa sisällön puolesta ansaitsisivat.
Tommi Uschanov – ”Mikä vasemmistoa vaivaa?”
Toki taas kannattaa erottaa radikaaliaktivistit ja puoleet toisistaan. Mutta sama ongelma vaivaa kaikkia ideologisia liikkeitä, kaikista höyrypäisimmät avaukset tahraavat ulkopuolisille koko liikehdinnän imagon. Jossain määrin hHelpompaa on ideologisesti köyhillä eturyhmäpuolueilla, kuten Kokoomuksella ja Keskustalla. On paljon helpompaa olla vain joukolla vaatimassa pienempiä veroja hyvätuloisille ja tulonsiirtoja syrjäseuduille, kuin tehdä vaikeita rajavetoja että kuka omista meni ideologisessa ajattelussaan metsään ja kuinka lujaa. Uschanovin pointin voisi toki myös esittää mistä tahansa puolueesta: Olisiko käytännössä kukaan luottavaisempi Suomen ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen, jos vallassa olisivat Suomessa Kokoomusnuoret? Ei varmastikaan kovinkaan moni.
Vasemmisto ei luota tosiasioiden voimaan
Kirjan viiden luku vasemmisto ei luota tosiasioiden voimaan herätti itselleni voimakkaimmin kysymyksen median ylläpitämästä julkisen keskustelun tilasta ylipäätään. Ymmärrän kyllä kritiikin siitä, että julkinen keskustelu pöyrii hyvin pitkälle paikkaansapitämättömien uskomuksien varassa ja on siksi usein älyvapaata, ja että ne uskomukset suosivat pääasiassa talousoikeistoa. Miksi näin on vuosikymmenestä toiseen, ja ehkä jopa kasvavissa määrin, vaikka informaatiota on internetin kautta aina vain enemmän saatavilla? Yksi varteenotettava vastaus tähän on ekonomismi, jonka koukun media on tuntunut nielevän koukkuineen. Se on vaarallinen yhdistelmä kun se yhdistetään median tarpeeseen tehdä aina vain nopeampaa journalismia missä ei ole aikaa esimerkiksi haastatella monipuolisesti asiantuntijoita. Ja jos media ei ymmärrä taloustiedettä vaikka luulee ymmärtävänsä, ei sen tapa ohjata ja moderoida julkista keskustelua voi toimia järkevästi.
Toki faktapohjaiseen keskusteluun ja ulostuloihin tulee silti pyrkiä ja pyrkiä murskaamaan valheellisia myyttejä, erityisesti kun sosiaalinen media mahdollistaa entistä selkeämmin kanavia levittää oikeaa tietoa. Se pitää vain pyrkiä tuomaan esille tavalla, millä myös median edustajat sen ymmärtävät, ja tavalla millä median edustajat
Kirjan loppuosan Uschanovin listaus Kuinka käyttää tosiasioita vasemmistolaisesti: viisitoista esimerkkiä onkin kirjan parasta antia – Tälläistä lukisin mielelläni enemmän ja tarkemmin avattuna. Uschanov nostaa näissä esimerkeissään asioita kuten:
- Amerikkalainen unelma ”ryysyistä rikkauksiin” toteutuu paremmin pohjoismaissa kuin Yhdysvalloissa
- Tuloerojen tasaaminen ei ole ”Neuvostoliiton tie”, 1980-luvun Neuvostoliitossa palkkoihin käytettiin n. 40% kansatulosta, ja samaan aikaa länsimaissa yli 70%. Neuvostoliittossa hyvin pieni eliitti haali merkittävän osan yhteiskunnan tuotoista, mikä näyttää olevan myös nykyinen kehityssuunta länsimaissakin keskiluokan kuihtuessa. Mikäli haluamme olla joutumatta Neuvostoliiton tielle, meidän tulisi olla huolissamme suurten massojen ostovoimasta, eli juurikin keskiluokasta. ”Neuvostoliiton tie” on tie tulojen ja varallisuuteen kasautumiseen harvoille, missä suuret massat ovat tasaisen kurjia. Tuohon lopputulokseen voidaan päästä paitsi Neuvostoliittolaisilla, niin ihan hyvin myös talousoikestolaisilla keinoilla.
- Kaupan ja pääoman liikkuvuuden vapauttaminen ei välttäämättä tarkoita talouskasvua. Läntisen historian kovin talouskasvun aika oli kun pääomia ja suuria tuloja säänneltiin ja verotettiin hyvin tiukasti verrattuna nykyiseen, ja tuloerot olivat matalat. Tämä tapahtui siis toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.
Mitä sitten vasemmiston tulisi tehdä?
Kirja päättyy edellä mainitun tyylisiin avauksiin, joten maalailen itse vähän leveämmin mitä toivoisin vasemmiston tekevän jatkossa. Toivoisin että vasemmisto osaisi irtautua liian monimutkaisista teoreettisuuksistaan, ja elitistisestä kielenkäytöstä. Pitäisi keskittyä siihen miten vasemmistolaiset toimet parantavat ns. normaalien ihmisten arkea ja hyvinvointia, ja ovat isossa kuvassa järkeviä. Lisäksi näen nykyvasemmiston aivan liian reaktiivisena. Vasemmiston pitäisi olla enemmän aktiivinen ja ”populistinen”, siinä että se osaisi tykitellä omia avauksia ja nopeita hyökkäyksiä ja jättää vastajupinat omaan arvoonsa että niitä jäädään vatvomaan liikaa, kun joku persu sanoo jotain ikävää feminismistä tai maahanmuutosta, tai Kokoomus jotain talouspopulismiaan.
Uschanovin mainitsemasta vasemmistolaisesta ylimielisyydestä pitäisi kyllä päästä eroon. Tunnistan sen hyvin, sisäisesti on vasemmistolla vaikeampaa löytää ”jes mahtava avaus let’s do this” henkeä mitä oikeistosta, sillä vasemmistossa aina joku löytää jonkin kulman miten jonkun oman avaus on ongelmallinen jostain näkökulmasta. Oikeistossa on tyypillistä että jos joku Kokoomuslainen esittää mitään mikä vähentää hyvätuloisten verotusta, tai leikkaa sosiaaliturvaa, niin koko Kokoomus on yhtenä rintamana asian puolesta. Vasemmistossa taas mikä tahansa avaus on ongelmallinen eikä ”tarpeeksi vasemmistolainen”, jos ei muuten niin jonkun vuosisata sitten eläneen filosofin moraalifilosofian analyysin pohjalta.
Jos kuuntelee vaikka ”Mikä meitä vaivaa” podcastia, niin harvoin sielä hehkutetaan mitään avausta mitä joku toinen teki, vaan aina jonkun muun ehdotus tai sanominen ei ota tarpeeksi huomioon sen tai sen ryhmän asemaa, tai korjaa prekarisaatiota tai vallan jakautumisen problematiikka. Kärjistetysti mikään toimintasuunnitelma joka ei tuhoa lopullisesti kapitalismia ja tuo taivaallista täydellistä kommunismia maan päälle jossa kaikki ovat tasavertaisia ja vapaita ei ole sellainen jonka taakse vasemmistolaiset voisivat yhdistäytyä viemään sitä oikeasti maaliin. Ja koska ei sellaista toimintasuunnitelmaa voi ollakaan, jäljelle jää vain ikuiset valitusvirret ja toisten vasemmistolaisten ideoiden dissaaminen parannusten oikean ajamisen sijasta. ”Oikeistolla on paremmat bileet” on heitto mikä kuvaa tätä samaa asiaa. Jokaisen vasemmistolaisen soisin pohtivan ”paras on hyvän pahin vihollinen” problematiikkaa.
Eli ainakin näitä toivoisin:
- Enemmän positiivista tykittelyä – Esimerkkejä löytyy hyvin Uschanovin kirjan loppuosiosta
- Vähemmän omien dissaamista – Paras on hyvän pahin vihollinen
- Uskottavaa talouspuhetta – Koska talous on nykypolitiikan suvereeni kieli ja kehys, täytyy osata puhua uskottavasti taloudesta. Se ei tarkoita että kaikki pitää osoittaa laskemilla vedenpitävästi, eihän sitä tee talousoikeistokaan, mutta avauksien täytyy osata vastata ”kuka maksaa?” ”velkarahallako tulevien sukupolvien kukkarosta tämä maksetaan?” kysymyksiin tavalla mikä käy perustallaajan järkeen. Esim. tuloerojen tasaamisen puolesta on tosiaan IMF:kin raportista lainattavissa oleva näkemystä, että trickle down ei toimi, mutta trickle up toimii. Se että tulot ohjautuvat alimpiin tuloluokkiin lisää talouskasvua moninkertaisesti siihen verrattuna että ne menevät jo valmiiksi rikkaimmille. Esimerkkejä löytyy vaikka kuinka siitä miten talouspuhetta voisi käyttää vasemmistolaisten ajatusten edistämiseen, mutta se edellyttää että sitä talouspuhetta pitää osaa käyttää omien ajatusten ajamiseen. Tässä valitettavasti oikeisto on tällä hetkellä paljon parempi mitä vasemmisto.
Piditkö kirjoituksesta?
Oliko kirjoitus hyvin tehty, ja oliko aihe mielestäsi mielenkiintoinen?