Nuorten miesten yleistyvä uskonnollisuus ja konservatiivisuus on ilmiö josta on uutisoitu useasti. Luulen että olen saanut kiinni mistä tästä nuorten miesten yleistyvästä uskonnollisuudesta on kysymys. Isossa kuvassa ilmiö ei vielä ole niin suuri että se käytännössä näkyisi kirkon kannattajamäärien isona muutoksena, mutta se on kuitenkin havaittavissa oleva trendi.
Selityksen trendille tarjotakseni täytyy ensin esitellä termi post-rationalismi. Rationalismi on järjen ja logiikan korostamista. Monien mielestä ylikorostamista; rationalisteiksi itseään kutsuvat eivät usein ole olleet miellyttävintä illanviettoseuraa. Rationalistien yleinen kompastuskivi onkin ollut ottaa kapea katsantokulma käsillä olevaan monimutkaiseen ongelmaan, ja sitten julistaa yhdestä kulmasta katsottuna loogista lopputulosta kaiken kattavana selityksenä.
Post-rationalismi, eli ”rationalismin jälkeen tuleva”, sen sijaan yrittää pitää laajemman perspektiivin mukana, ja täten tuoda järjen ja logiikan käyttöä paremmin reaalimaailmaan sopivaksi. Postrationalism.org kuvaa sen ajatusta että se korvaa rationalismin pakkomiellettä yhteen totuuteen priorisoimalla totuuden sijaan hyödyllisyyttä.
Henry Soinnunmaa kuvasi podcastissaan rationalismin ja post-rationalismin lähestymistavan eroa podcastissaan kuvitteellisella esimerkillä: Pariskunta on sohvalla, ja vaimo pyytää miestä vaihtamaan television kanavaa. Rationalistina mies kuitenkin vastaa, että koska vaimo on lähempänä kaukosäädintä on järkevintä että vaimo itse vaihtaa kanavaa.
Post-rationalisti sen sijaan huomaa että kaukosäätimen kurottelussa voi olla kysymys myös muustakin kuin kuka on sitä lähimpänä. Koska vaimo poikkeuksellisesti erikseen pyytää miestä tekemään asian vaikka selkeästi hän on lähempänä kaukosäädintä, kenties hän on erityisen väsynyt tai kipeä. Tai ehkä hänellä on tarve saada mieheltä pieni rakkaudenosoitus, niin että hän voi ilmaista kunnioitustaan vaimoa kohtaan nyt tekemällä asian ilman asiasta vääntämistä. Täten kunnioittamalla hänen toivettaan mies voi syventää heidän välistä suhdetta ja vahvistaa luottamusta siihen että he avioliitossa kannattelevat ja kunnioittavat toisiaan.
Post-rationalismi on paljon monimutkaisempaa ja sotkuisempaa, ja siinä totuuden/parhaan lopputuloksen yksiselitteinen määrittely on vaikeampaa. Sen korvaamiseksi keskitytään enemmän siihen mikä on hyödyllistä.
Väitän että ajan henki on siirtynyt kohti tälläistä hyödyllisyyttä korostavaa ajattelua. Siinä missä postmoderni ajan henki tuotti maailman missä totuuden määrittely on muuttunut aina vain vaikeammaksi ja haastenakin luontaantyötävämmäksi polarisaation myötä, post-rationalismi vaihtaa maalia. Keskitytäänkin totuudesta kiistelyn sijaan siihen mikä on hyödyllistä.
Tästä päästään luontevasti nuorten miesten parissa nousevaan uskonnollisuuteen.
Uskomisen järkevyys
Kun puhutaan nuorten miesten uskonnollisuuden yleistymisestä, on mielestäni selvää että Jordan Peterson on erittäin suuressa roolissa asian taustalla. Niin suosittu Peterson on nuorten miesten kohderyhmässä, ja hän puhuu juurikin konservatiivisuuden ja uskonnon hyödyllisyyden puolesta. Katsoin siis Jordan Petersonin podcast-jakson jossa hän avaa uskonnollisuuttaan. Petersonin uskonnollisuus näyttäytyy juurikin post-rationalismina, missä uskonnon tarjoamaa kokoelmaa abstrakteja ajatuksia ja filosofioita käsitellään niiden hyödyllisyyden kautta, yksilölle ja yhteisölle.
Peterson näkee uskonnolliset myytit, tarinat ja tekstit ikäänkuin kokoelmana ”uutettua” viisautta joka on läpäissyt testit satoja kertoja, sukupolvelta toiselle. Täten hän näkee ne hyvin väkevinä kertomuksina joiden tulkintaan ja syventymiseen täytyy suhtautua vakavasti.
Hän näyttää painottavan nimenomaan tulkitsemista prosessina, ja tärkeyttä ymmärtää tarinoiden ydin ja ”henki”. Esimerkiksi Jeesuksen suhteen tärkeintä on ymmärtää Jeesuksen tarinan henki ja soveltaa sitä omaan elämäänsä. Peterson puhuukin usein miten on tärkeää ottaa vastuuta, ja ottaa kantamisen arvoisia taakkoja kantaakseen, sillä se oppi on kohti hyvää elämää ja hyvää ylipäätään.
Tämä on tarina taakkojen kantamisen tärkeydestä epäilemättä voi olla houkutteleva ja tärkeäkin erityisesti syrjäytyneille ihmisille, jotka ovat jääneet jumiin yksinäiseen elämään joka on ehkä täynnä jotain hedonistista nautintoa (esimerkiksi videopelejä, pornoa, päihteitä), mutta joka tuntuu merkityksettömältä.
Onko raamattu totta historiallisena kuvauksena?
Podcastissa käsitellään myös raamatun ristiriitaisuutta ja paikkaansapitävyyttä historiallisena kuvauksena, sillä usein kiistely julkisuudessa typistyy tälläiseen vääntöön esim. kreationistien ja ateistien välillä maapallon todellisesta iästä.
Peterson myöntää että raamattu on sisäisesti ristiriitainen, mutta että myös ristiriidoista voi löytää merkitystä ja niistä voi oppia jotain kai lopulta itsestäänkin sillä ihmisetkin ovat ristiriitaisia. Se onko raamatun tarinat historiallisesti totta, siihen hän ei osaa tai halua sanoa. Metatasolla on totta, arkeologisessa mielessä ainakin mahdollisesti osa.
Tässä päästään käsitteeseen mikä on totta. Onko Hamlet totta? Sen tarina on oletettavasti vain fiktionaalinen sukupolvelta toiselle siirtynyt tarina, mutta se kuvaa kuitenkin jotain hyvin todellista ja yleisinhimillistä asioista kuten kostosta ja muiden johdattelulle alistumisesta. Se ikäänkuin kuvaa tapahtumia jotka ovat ovat hyvin yleisinhimillisiä, ja ovat tapahtuneet tuhansia ja tuhansia kertoja, ja tapahtuvat edelleen tänäkin päivänä.
Täten Hamlet tarinana on Petersonin näkemyksen mukaan jopa ”enemmän totta” kuin jokin yksittäinen reaalimaailman tapahtuma joka objektiivisesti ja historiallisesti todennettavasti tapahtui. Ja samoin ”hyvin paljon totta” ovat siis myös raamatun tarinat ja opetukset.
Petersonin maailmassa siis tälläiset abstraktit ideat ja konseptit näyttävät olevan isossa merkityksessä. Tälle on mielestäni toki perusteltua, kuvitteelliset abstraktit asiat ovat ihmisille tietyssä mielessä yhtä voimakkaita kuin fyysinenkin maailma.
On kyse sitten jumalasta, taivaasta, tai synnistä. Tai sitten asioista kuten status, omistusoikeus, kunnia, tai vaikkapa rakkaus. Nekin ovat lopulta asioita jotka ovat lopulta olemassa ”vain” aivojen tuottamina emergensseinä ilmiöinä vaikka niiden vaikutus heijastuu materialistiseen maailmaan.
Ymmärrän hyvin Petersonin suosion. Hän on selvästi erittäin älykäs, erittäin hyvä puhuja sekä argumentoija. Lisäksi tuntuu että nykyajassa on tarvetta jollekulle joka osaa sanoa minkälainen on hyvän elämän resepti.
Petersonin resepteistä eli arvoista ja muista elämänohjeista en osaa kummemmin sanoa, siihen puoleen en hänen tuotannostaan tutustunut. Post-rationalistinen ote hengellisyyteen ja myytteihin on kuitenkin asia jossa näen paljon potentiaalia nousta merkittäväksi ilmiöksi. Huomaan myös itse tuntevani vetoa niihin.
Oma suhteeni uskontoihin
Olen eronnut kirkosta. En ole aiemmin oikein ymmärtänyt kristittyä uskoa. Lapsuuden kotini myös oli käytännössä uskonnoton sillä arkeen ei liittynyt mitään uskonnollisuuteen viittavaa, olen kuitenkin osana kasvatustani altistunut kristilliselle opetukselle eritoten koulussa. Sikäli on harmi että asiat opetettiin aina rippikoulua myöten jotenkin annettuna, että näin nämä pyhät tekstit ovat kirjaimellisesti, mutta ilman että niiden tulkintaan olisi todella panostettu.
Luulen että minulle ja monelle muulle olisi toiminut paljon paremmin jos tyyliin rippikouluiässä olisi ainakin jätetty ovi raolleen sille että sinun ei kirjaimellisesti tarvitse uskoa että tyyliin vuonna 42 huhtikuun 24 päivänä kello 17:38 henkilö nimeltä Jeesus heräsi takaisin eloon oltuaan ensin kolme päivää kliinisesti kuolleena. Että sanottu että näitä tarinoita voi ja kannattaakin tulkita myös vertauskuvallisisessa mielessä, ja että niin tekemällä niitä tarinoita voi tulkita monin tavoin ja niiden tarinoiden ja hahmojen opetuksia voi hyödyntää omassa elämässään tavalla joka antaa hyvät lähtökohdat rakentaa omaa elämää ja tehdä siinä valintoja.
Käsittääkseni monissa uskonnoissa tälläistä opetustyötä pyhien tekstien tulkitsemiseen tehdään paljon. Itsestäni tuntuu että suomalaisessa kirkossa sitä tehdään liian vähän.
Siis enemmän opettaa uskontoa filosofiana, eikä saarnata. Tiedän että se ei ole kaikille paras tapa, sillä kirkko joutuu palvelemaan monenlaisia yleisöjä. Osalla on tarve uskoa tarinoihin aivan kirjaimellisesti (esimerkiksi lapset), ja tämä asettaa kirkon vaikeaan tilanteeseen mitä se voi sanoa suututtamatta olemassaolevia kannattajiaan. Mutta ehkä kirkon asema ja tilanne tässä puristuksessa missä osa voisi olla kiinnostunut kristinuskon filosofiasta, ja osa sen tekstien kirjaimelliseen tulkintaan uskovista voisi olla oman kirjoituksen arvoinen asia.
Mutta vaikka en ole kokenut itseäni uskonnollisena tai erityisen hengellisenä, niin silti olen pitkään jo mieltänyt pitäväni itseäni jonkin tasoisena kristittynä. Pidän ja olen lapsesta asti ollut vaikuttunut Jeesuksen filosofiasta, kuten siitä että tekemällä muille hyvää teet hyvää myös itsellesi, ja anteeksiantamista ja rakkauden tärkeyttä. Kirkkoon en hirveästi ole tuntenut vetoa, jo sen takia että koen itseni hieman huijariksi kirkossa uskontunnustuksen yhteisen lausumisen yhteydessä. Tämä koska se sisältää kirjaimellisesti tulkittuna väitteen että uskoo kristuksen ylösnousemisen ihmeeseen, joten en oikein tiedä miten pitäisi suhtautua että väittää uskovansa siihen.
Kuitenkin, raamatun tarinat ja opetukset tulevat mieleeni aina silloin tällöin. Tässä pari aihetta joista minulle usein tulee mielleyhtymä raamatun tarinoihin.
Ihmislajin kehitys ja luomiskertomus
Erityisesti Hararin Sapiens-kirjasarjaa lukiessa mieleeni tuli usein kaksi raamatun tarinaa. Ensimmäisessä kirjassa ”Sapiens – Ihmiskunnan lyhyt historia” kuvataan kuinka ihmisten elämä muuttui sinänsä helposta metsästäjä-keräilijä elämäntyylistä maanviljelykseen pohjautuvaksi, jolloin työteon ja raatamisen määrä kasvoi radikaalisti. Maatalouden mahdollistamat laajat yhteiskunnat ja loivat kannustimet ja keinot järjestelmälliselle riistolle ja hyväksikäytölle, missä suuren massan osaksi jäi raataa pitkät päivät pelloilla jonka sato hyödytti ensisijaisesti aatelistoa joka usein päätyi omistamaan maan.
Tämä tarina on siis kuinka ihminen muovautui muiden eläinten ja lajien ”herraksi”, lankesi maatalouden houkutukseen jonka myötä enää ei ollut paluuta vanhaan elämäntyyliin ja tässä ohessa kehittyi yhteiskunnat, kirjoitettu kieli ja tiedon kasautuminen, jota sitäkin käytettiin pitkälle toisien riistämiseen joka johti suurten massojen kurjuuteen.
Eikö tämä kuulosta tarinalta joka on todella helppo sovittaa luomiskertomuksen muottiin? Ihmislaji kehittyi eläimistä, ja ensimmäiset ihmiset syntyivät. Aluksi he elivät Edenin puutarhassa jossa kaikkea oli yltäkylläisesti, sen kuin vain otti mitä tarvitsi. Eli he metsästäjä-keräilijä elämäntavassa. Mutta, sitä myötä kun ihmislaji kehittyi, kehittyi myös ymmärrys ja viekkaus. Ihmislaji söi tiedon puun hedelmästä, ja kehitti maanviljelyksen, kaupungit ja samalla yhteiskuntaluokat ja rakenteet joista ei voinut enää paeta. Armeijat ja väkivalta loi valtasuhteet, jotka estivät paluun ”edenin puutarhaan”. Syntyi omistusoikeus, rajat, rakenteellinen väkivalta, riisto ja nyt suurten massojen rooliksi jäi hiessä raataa leipänsä eteen. Raatamisen hedelmistä taas nauttivat kuninkaat ja muut aateliset väkivallan uhan ylläpitämänä.
Kun ihminen söi tiedon puusta ja kehittyi yhä enemmän abstraktiin ajatteluun kykeneväksi, kehittyi ihminen myös entistä isompaan pahaan kykeneväksi. Mikä tarkalleen oli se tiedon puun hedelmä, oliko se kieli, abstrakti ajattelu, tietoisuus vai mikä sai ihmisen luopumaan vanhasta elämäntyylistä ja siirtymään maanviljelykseen, sitä emme tiedä.
Mikä sitten tässä luomiskertomuksen tulkinnassa on sitten jumalan osuus, mitä se kuvastaa? Onko se evoluutio, onko se sattuma, onko se halu kehittyä ja hallita yhä enemmän ympäristöään. Sitä en osaa sanoa. Eikä raamattukaan tarjoa mitään ”yhtä jumalaa” jonka voisi yksiselitteisesti tulkita. Osassa raamattua jumala on armoton, rankaiseva ja koetteleva. Osassa taas ihmisille hyvää tahtova, armoa tunteva, anteeksiannosta saarnaava ja niin edelleen.
Videolla Petersonin tulkinta jumalasta oli jotain sen kaltaista, että hän sanoi että kyseisessä keskustelussa jonka hän kävi vieraansa kanssa on jumala läsnä, sillä se käytiin vilpittömin motiivein haluna ymmärtää paremmin toisensa näkökulmia. Hän siis nähtävästi käsittää jumalan jonain hyväntahtoisuuden ja yhteisen hyvän edistämisen henkenä.
Tekoäly, edistysusko ja kultainen vasikka
Toinen tarina tulee mieleeni Hararin kirjasta Homo Deus, joka keskittyy ihmiskunnan tulevaisuuteen. Hän puhuu teemoista kuten uuden teknologisen elämänmuodon syntymisestä tekoälyn muodossa, sekä yhä lähentyvästä ihmiskunnan tavoitteesta saavuttaa voitto ikääntymistä ja kuolemaa vastaan. Näistä haaveista ja tulevaisuudenkuvista mieleeni tulee raamatun tarina kultaisesta vasikasta.
Raamatun tarinassa Israelilaisten vaeltassa luvattuun maahan Mooses poistui vuorelle, jona aikana Israelilaiset tekivät kullasta vasikkaa esittävän patsaan ja alkoivat palvoa tätä jumalana. Mooses palatessaan määräsi väärän jumalan kuvan hävitettäväksi, sillä se rikkoi ensimmäistä käskyä, joka kieltää pitämästä muita jumalia.
Tästä on helppo vetää langat yhteen Hararin puhumien teemojen kanssa. Erityisesti tarina on tullut viimeaikoina mieleeni tekoälyyn liittyviin tekno-utopistien haaveisiin ns. yleisestä tekoälystä (AGI), sillä kehitys on ottanut viime vuosina aivan valtavia harppauksia. Jotkut nostavat tekoälyä jonakin jumalallisena työkaluna joka ratkaisee suurinpiirtein kaikki ihmiskunnan ongelmat, ja toisaalta ihminen on tekoälyä luomalla kruunaamassaan itseään jumalaksi. Olemme kirjaimellisesti luomassa aivan uudenlaista elämänmuotoa, ja itse pidän tälläisen tekoälyn kehittämistä hyvin epäviisaana ja riskialttiina.
Myös ihmisen geenimanipulaatio ja ymmärtäminen ikääntymisen mekanismeista voi johtaa siihen että keksimme ”lääkkeen vanhentumiseen”, joka pitää kehomme ikuisesti nuorena. Myöskin tämä kuulostaa itsestäni isommalta riskiltä mitä ratkaisulta. Ehkä tässäkään asiassa meidän ei ole viisasta tehdä aivan kaikkea mitä opimme tekemään.
Yhteenveto
Hengellisyys on jälleen nosteessa ja muodikasta. Näen merkkejä että olemme muidenkin kuin nuorten miesten osalta siirtymässä yhä enemmän uskon aikaan. Tämä on osin seurausta postmodernista ajan hengestä ja moraalirelativismista, joka on tietyssä mielessä karnevalisoinut kaiken. Tämän karnevalisoinnin selkeimpiä henkilöitymiä on epäilemättä Donald Trump, jonka suosio perustuu hänen kannattajiensa hurmoksenomaiseen uskoon hänestä jonain pelastajana. Laitaoikeiston suosio perustuukin pitkälti muihin asioihin kuin faktoihin tai järkeen mikä haastaa vanhat puolueet jotka eivät ymmärrä pelikentän muuttuneen.
Jos olemme siirtyneet 1900-luvulla modernismista postmodernismiin, näen nyt merkkejä että olemme siirtymässä rationalismista johonkin uuteen. Järjen ja yhden yhteisesti jaetun totuuden merkitys on kuihtumassa. Osaksi se näkyy ilmiöinä kuten postrationalismi, osaksi integraali- ja systeemiajattelun yleistymisenä, ja osin juuri ilmiöinä kuten politiikan liikkeiden/puolueiden siirtymisestä entistä enemmän ”uskonnonkaltaisiksi” missä ajava voima on jokin muu kuin rationaalinen hyvinvoinnin kokonaisuuden maksimoiminen rationaalisin argumentein.
Tällöin toimia ohjaa esimerkiksi moraalikäsitykset että sama vaikka tietyn ”pahan” väestönosan rankaiseminen alentaisi hyvinvointia myös meille ”hyville”, koska se nyt on vaan moraalisesti oikein, eikä täten haittaa vaikka kokonaishyvinvointi toimien seurauksena laskee. Ilmiö ei tietenkään ole täysin uusi, esimerkiksi fasismi on ilmiönä hyvin uskonnonkaltainen moraalinen uskomusjärjestelmä täynnä ns. maagista ajattelua. Mutta ilmiö on saavuttamassa oman aikamme uusia lakipisteitä. Ehkä selkein esimerkki tästä on edellä mainittu Trumpin faktojen tuolla puolen toimiva kulttimainen suosio.
Mitä tulee kristinuskon nousseeseen suosioon nuorten miesten keskuudessa, uskon että Jordan Petersonin räjähdysmäinen suosio sosiaalisissa medioissa on ollut pitkälti ilmiön takana. Hän vetää siltaa järjen ja uskonnon välille niin että se ei pakota valitsemaan jompaa kumpaa, hänen yhden pääteesin ollessa on että on usko on järkevää ja johtaa hyvään ja merkitykselliseen elämään.
Se että suoraan sanotaan ja puolustetaan omia moraalikäsityksiä on omalla tavallaan virkistävää nykyaikaisessa keskustelukulttuurissa jossa tunnutaan liikaa vain pyrkivän miellyttämään kaikkia. Erityisesti suora puhe siitä mikä on oikein ja mikä väärin puhuttelee ihmisiä jotka eivät ole onnistuneet löytämään omalle elämälleen suuntaa antavia merkityksellisiä arvoja. Osa ihmisistä löytää tälläiset arvot esimerkiksi oman lähipiirin esimerkin antamina, osa sukeltamalla filosofiaan ja jotkut perusteellisen itsetutkiskelun kautta.
Osa kuitenkin ei löydä elämälleen merkitystä näillä keinoilla, ja perinteisesti uskonto on ollut näille ihmisille se väylä löytää arvopohja joka tuo elämään ja maailmaan jonkinlaista mielekkyyttää ja tapaa jäsentää maailman kaaosta ja omaa roolia siinä rakentavalla tavalla.
Ehkä ei siis ole huono asia että Petersonin kaltaiset ”sosiaalisen median uuden ajan saarnaajat” löytävät yleisönsä ja esittelevät uskontojen viestiä uudella tavalla. Hänen seuraajilleen kuitenkin muistuttaisin, että älkää tehkö hänestäkään kultaista vasikkaa. Kenenkään mielipiteitä ei kannata nostaa kriittisen ajattelun yläpuolelle.
Piditkö kirjoituksesta?
Oliko kirjoitus hyvin tehty, ja oliko aihe mielestäsi mielenkiintoinen?
”Luulen että minulle ja monelle muulle olisi toiminut paljon paremmin jos tyyliin rippikouluiässä olisi ainakin jätetty ovi raolleen sille että sinun ei kirjaimellisesti tarvitse uskoa että tyyliin vuonna 42 huhtikuun 24 päivänä kello 17:38 henkilö nimeltä Jeesus heräsi takaisin eloon oltuaan ensin kolme päivää kliinisesti kuolleena. Että sanottu että näitä tarinoita voi ja kannattaakin tulkita myös vertauskuvallisisessa mielessä, ja että niin tekemällä niitä tarinoita voi tulkita monin tavoin ja niiden tarinoiden ja hahmojen opetuksia voi hyödyntää omassa elämässään tavalla joka antaa hyvät lähtökohdat rakentaa omaa elämää ja tehdä siinä valintoja.
Käsittääkseni monissa uskonnoissa tälläistä opetustyötä pyhien tekstien tulkitsemiseen tehdään paljon. Itsestäni tuntuu että suomalaisessa kirkossa sitä tehdään liian vähän.
Siis enemmän opettaa uskontoa filosofiana, eikä saarnata.”
Kohtalaisen paljon kirkoissa käyneenä voin todeta, että tuon tyyppisesti Suomessa kyllä aika usein kirkoissa nimenomaan opetetaan, jopa niissä saarnoissa. Kristinusko nähdään yleensä nimenomaan tapana katsoa maailmaa ja elää maailmassa, ei vain joukkona väitteitä, ja saarnoista moni on varsin filosofisia. Tekstien tulkinnasta seurakunnissa pyörii Suomessakin paljon opetusta, keskenään hyvinkin erilaistakin. Kukin toiminta kun on järjestäjiensäkin näköistä. Toinen asia on, moniako tämä opetus tavoittaa.
Rippikouluikä on siitä hankala ikä jälkikäteisten muistojen kannalta, että aika harva muistaa paljon myöhemmin, millaista opetusta oikeasti on silloin juuri minkään aiheen osalta kohdannut. Siltä ajalta moni myöhempi käsitys kuitenkin on peräisin, mutta harva muistaa enää, miksi. Aivot rakentuvat jotenkin niin, että niin lapsuus kuin murrosikäkin pyyhkiytyy myöhemmin isolta osin mielestä niin, että niistä jää varisn mustavalkoisia ja hataria muistikuvia, kun taas aikuisajan muistikuvat siitä, mitä opetusta on kohdannut, pysyy mielessä paremmin. Olen lukenut joitain murrosikäajalta olevia papereita oman elämänhistoriani varreltakin eri aiheista, ja yllättynyt monta kertaa siitä, kuinka monia asioita olikin käsitelty paljon monipuolisemmin kuin mitä muistikuvia asiasta jälkikäteen on ollut.
Joitain poikkeuksiakin on. Kaivoin joskus esiin ala-asteen historian kirjoja, ja olin yllättynyt siitä, miten paljon mutkia on vedetty niissä suoriksi siihen nähden, mitä nykyään asioista tietää. Sama tilanne on nykyisissäkin alakoulujen historian kirjoissa. Niissä on valtava määrä yksinkertaistuksia, joiden seurauksena lapset näyttävät nykyäänkin oppivan myös monia ihan suoranaisia asiavirheitä. Onni asiassa on kuitenkin se, että aikuisena niitä asioita ei enää muista, kun aivot kehittyvät tavalla, jonka myötä nämä opitut asiat isolta osin hämärtyvät.
Sen olen kyllä huomannut että koulussa harvemmin oppii asioita joihin itsellä ei ole mielenkiintoa. Olen esimerkiksi oppinut musiikin teoriasta tai musiikista ylipäätään yhtään mitään vasta aikuisiällä kun aloin soittamaan kitaraa. Vaikka kyllähän niitä skaaloja ynnä muita musiikkiteoriaa opetettiin koulussa. Se ei vain jää päähän jos ei koe että opetetulla on mitään relevanssia itselle.
Toisaalta uskon että omalla rippileirillä tai uskonnontunneilla ei opetettu hirveästi tulkitsemaan eri tavoin esimerkiksi tosiaan raamatun sisältämiä myyttejä. Mutta voin olla väärässäkin, sillä en siihen aikaan hirveästi mielenkiintoa kohdistanut kyseiseen asiaan.
Miten koulu voisi paremmin herättää lapsissa mielenkiintoa opetettuja asioita kohtaan, se onkin varmaan melkoinen haaste. Tosin käsitykseni mukaan siihen ainakin pyritään paljon enemmän nykyisillä metodeilla mitä omana peruskouluaikana. Toivottavasti siinä myös onnistutaan 🙂