Siirry suoraan sisältöön

Kuinka Suomeen saatiin 8 tunnin työpäivä

Pietarissa 8-tunnin työpäivä oli jo monilla aloilla toteuttu, ja vaatimus levisi heti myös Suomeen. Ensimmäisenä tavoitteen saavuttivat rautateiden konepajojen työläiset.

Seuraavaksi Helsingissä neuvoteltiin kaupungin työntekijöiden työajan lyhentämisestä. Kaupunginvaltuuston käsitellessä asiaa eduskunnan puhemies Kullervo Manner soitti kaupunginvaltuuston puheenjohtajalle ja kertoi, että hänen luonaan oli käynyt 4000–5000 sotilaan lähetystö, joka oli ilmoittanut ottavansa kaupungin laitokset haltuunsa, jollei työntekijöiden vaatimuksiin suostuta. Kiristyksestä järkyttyneet kaupunginvaltuutetut eivät uskaltaneet vastustaa vaatimuksia.

Kahdeksan tunnin työpäivä saavutettiin sata vuotta sitten yhdessä päivässä – aseella uhaten (Yle)

Kahdeksan tunnin työpäivä on hyvä esimerkki siitä miten hyvinvointivaltiomme on rakennettu. Se on rakennettu myönnytys kerrallaan, radikaalien työläisten ja kommunistien kapinan pelossa. Myönnytyksiä ei ole tehty vähäisin perustein, vaan väkivaltaiset yhteydenotot ovat olleet vuosisadan alkupuolella jatkuvaa todellisuutta.

Ei ole ollut aikaa, jolloin kansanedustajat, virkamiehet, työntekijät ja työnantajat ovat löytäneet yhteisen ideologisen näkemyksen keskiluokan voimistamisesta, tuloerojen pienentämisestä, julkisten palvelujen lisäämisestä ja köyhyyden poistamisesta. Kyse on aina ollut kompromisseista, sekä hyvinvointivaltion rakentamisen tapauksessa eri osapuolien yhteisestä pelosta eritoten radikaaleja työläisiä ja kommunisteja kohtaan. Pelon vallitessa, kommunistien maltimmisille vaatimuksille on pyritty antamaan periksi, jotta isommilta muutoksilta ja valtasuhteiden vaihtumisesta on vältytty.

Talousoikeiston puheissa ja tavoitteissa on aina koko Suomen historian ollut meille nykyäänkin niin tuttu puhe kilpailukyvystä, huoli velkaantumisesta ja yli varojen elämisestä, ja retoriikka siitä että meillä ei ole varaa senhetkiseen valtion tarjoamiin palveluihin tai tulonsiirtoihin, näiden lisäämisestä puhumattakaan. Tästä huolimatta kun työläisten ja vasemmiston vaatimuksiin vähitellen suostuttiin ja siirryttiin pois liberaalista talouspolitiikasta kommunismin nousun pelossa, ja työläisväestö alkoi vaurastua keskiluokaksi, seurasi historian ennennäkemättömän talouskasvun aika.

Historian nopeinta talouskasvu oli siis toisen maailmansodan jälkeen, aina 1980-luvun loppuun saakka, jolloin uusliberaali politiikka otti maailmalla valtaa Reaganin ja Thatcherin johdolla. Sen vanha vastavoima eli keskusjohtoinen suunnitelmatalousjärjestelmä luhistui Neuvostoliitossa. Kun talousliberaalilla politiikalla ei ollut enää uskottavaa vastavoimaa, alkoi kehityskulku jossa hyvinvointivaltion kaltaisia rakenteita alettiin purkamaan, valtiota ja sääntelyä heikennettiin ja tuloerot päästettiin taas kasvuun kun hyvätuloisten verotusta kevennettiin rankalla kädellä. Suomessa tämä näkyi eritoten 90-luvulla pääomaveron merkittävänä laskemisena ja ylipäätään eriyttämisenä muusta ansioverotuksesta.

Keskitetyn sopimisen historiasta Suomessa

Työnantajat kieltäytyivät tunnustamasta AY-liikettä ja näiden kattojärjestöä SAK:ta lainkaan neuvottelukumppaniksi ennen toista maailmansotaa. Näiden mielestä keskitettyä sopimista tai valtion puuttumista palkkakysymyksiin ei pidä missään nimessä sallia. Piti jatkaa paikallista sopimista, jossa markkinat ratkaisevat palkkakysymykset työpaikka kerrallaan ilman muiden sekaantumista asiaan.

Tilanne muuttui kuitenkin äkkiä ja radikaalisti, kun Suomi joutui sotaan talvisodan ja jatkosodan muodossa. Yhtäkkiä työvoimasta tulikin pula. Tämä paransi työvoiman neuvotteluasemaa, ja työnantajilla oli suuria vaikeuksia saada osaavaa työvoimaa, ja toisaalta saada työvoimaa pysymään työpaikoilla. Nämä kun helposti karkasivat kilpailevalle työnantajalle paremman palkan perässä jotka kävivät kilpailua kohoavilla palkoilla työvoimasta.

Kun suhdanteet kääntyivät sodan jatkuessa täysin työnantajien päätystä työntekijöiden päätyyn, unohtui työantajapuolella periaatteet paikallisesta sopimisesta ja työmarkkinaliberalismista hyvinkin nopeasti.

Vuoden 1941 alkaessa työmarkkinoilla oli ajauduttu työnantajien näkökulmasta jo kaoottisiin tunnelmiin. Valtioneuvosto ei ollut saanut hintakehitystä hallintaan. Samaan aikaan mittavat linnoitustyöt ja polttopuun lisääntynyt käyttö vaativat entistä enemmän työvoimaa, mikä oli johtanut palkkojen karkaamiseen käsistä. Työnantajaliittojen johdossa nähtiin, että työmarkkinatilanne kääntyisi todella vaikeaksi, jos palkka- ja hintakehitystä ei saataisi kuriin. Siihen työnantajat halusivat valtion ohjausta. Vain puoli vuotta aiemmin työnantajat olivat toivoneet valtiovallan pysyvät loitolla taloudellisen elämän järjestelyistä ja työmarkkinakysymyksistä, mutta nyt valtion ohjausta suorastaan vaadittiin.

Kirjasta Loputtomat kihlajaiset, s. 63 – 64

Ensimmäiseksi haettiin tukea valtiolta, palkka- ja hintasäännöstelyn muodossa. Tämä oli iso muutos myös valtion ja sen virkamiesten ajattelussa, joiden ajattelu oli ollut työnantajapuolen mukaisesti talousliberaalissa ajattelussa. Nyt nähtiin että valtiovallan täytyisi ottaa entistä roolia taloudessa ja palkkakysymyksissä.

Hallituksen ja johtavan virkamiehistön keskuudessa oli esiintynyt talvisodan jälkeisinä viikkoina toiveita, että julkinen valta voisi palata sotaa edeltäneeseen etäiseen ja asioista sivussa pysyttelevään rooliinsa. Myös työnantajajärjestöissä pidettiin toivottavana, että valtiovalta ei työmarkkinoiden kehitykseen puuttuisi. Ajatukseen suunnitelmataloudesta suhtauduttiin täysin kielteisesti. Valtio joutui kuitenkin osallistumaan yhteiskunnan toiminnan järjestelemiseen ja talouden ohjaamiseen selvästi aiempaa laajemmin.

Pääministeri Risto Ryti lausui karjalaisten juhlassa 29. kesäkuuta 1940, että valtiojohtoinen talousmuoto oli voittamassa alaa kaikkialla sotivassa maailmassa, ja se olisi oleva Suomenkin tie. Ryti kritisoi edellisellä vuosikymmenellä vallinnutta ja hänen itsensä tuolloin voimakkaasti ajamaa liberalistista talouspolitiiikkaa järjestelmäksi, jossa oli vakavia epäkohtia ja joiden korjaamiseksi tarvittiin valtion voimakkaampaa väliintuloa.

Kirjasta Loputtomat kihlajaiset, s. 59

Työnantajalapuolella ei edelleenkään haluttu luopua paikallisesta sopimisesta ja antaa valtaa palkka- ja työehtokysymyksistä keskusjärjestöille, eli STK:lle (Suomen Työnantajien Keskusjärjestö, EK:n esiaste) ja SAK:lle (AY-liikkeen kattojärjestölle). Valtion tekemä palkkasäännöstely ei käytännössä toiminut, työvoimasta oli niin kova pula että yksittäiset työnantajat pyrkivät haalimaan kriittistä työvoimaa käytännössä hinnalla millä hyvänsä. Palkkakustannukset karkasivat yhä enemmän käsistä, ja työntekijöitä oli vaikea pitää yhdessä työnpaikassa kovin kauaa kun työntekijät kilpailuttivat työnatanjia paremman palkan perässä.

Lopulta ainoaksi keinoksi rauhoittaa työmarkkinatilanne oli vihdoin tunnustaa SAK neuvottelukumppaniksi, tai ylipäätään miksikään. Ensin syntyi ns. tammikuun kihlaus vuonna 1940, jossa ei vielä tehty työehtosopimuksia jotka olivat edelleen työnantajapuolelle kirosana. Tuloksena oli lähinnä yhteislausuma, että STK ja SAK tulevat jatkossa neuvottelemaan yhdessä työsuhteisiin liittyvistä kysymyksistä. Tämä auttoi lieventämään painetta jota vasemmistosta ja kommunisteilta tuli. Tätä painetta koki myös SAK, joka taiteili jatkuvasti kommunistien paineen alla ja sen valtapyrkimyksiä vastaan. AY-liikkeen sisältä tuli hyvin kärkästä kritiikkiä SAK:n johtoa kohtaan, jonka katsottiin sodan aikana taantuneen ”porvareiden käsikassaraksi” (s. 56).

Tammikuun kihlaus oli merkittävä, sillä aiempina vuosikymmeniä keskusjärjestöjohtoinen sopiminen ei tullut lainkaan kyseeseen työnantajatahojen puolelta, niin paljon kaikki myönnytykset keskusjärjestövaltaa kohtaan olivat täysin keskustelujen ulkopuolella. Alussa keskusjärjestöt sopivat kuitenkin lähinnä palkankorotuksista, usein riittämättömästi ja myöhässä. Inflaatio ja työpaikkakohtaiset palkankorotukset karkasivat yhä korkeammaksi, sillä osaavasta työvoimasta oli huutava pula. Työehtosopimukset olivat yhä kirosana työnantajapuolella. Työnantajapuolelta kuului vaatimuksia myös maksimipalkkojen säätämisestä (s. 68) jotta työntekijöiden valtaa neuvotella itselleen parempia palkkoja saataisiin hillittyä. Kauas siis tultiin liberaalista ”markkinat ratkaisevat” tilanteesta, ja se auttaa asettamaan nykyisen talousliberaalin puheen mittasuhteisiin: Useimmat ja isoimmat talousliberaalin mallin kannattajat todennäköisesti eivät kannata ”vapaat markkinat ratkaisevat” -ajattelua enää siinä vaiheessa, jos markkinatilanne muuttuu heille itselleen epäedulliseksi. Historian valossa he sen sijaan alkavat kyseisessä tilanteessa vaatia sen sijaan heille edullista sääntelyä.

Ensimmäinen kaikkien alojen työehtosopimus solmittiin vasta jatkosodan jälkeen 1945. Jälleen myönnytykset tehtiin lähinnä suuremman uhan edessä, eli kommunismin pelossa. Neuvostoliiton voittaessa sodan kommunismi nousi entistä suuremmaksi uhaksi, sekä työnantajapuolella että ammattiyhdistyspuolella. Tämä yhdisti AY-liikkeen johdon sekä elinkeinoelämän, SAK sai taiteilla yhä varovaisemmin nuoralla että se saisi estettyä oman liikkeensä valumisen kommunistien käsiin.

Palkkapäätös määräsi myös työehtosopimukset solmittaviksi kaikilla aloilla. Työnantajille aiemmin niin vaikea asia oli sodan jälkeen helppo hyväksyä, sillä vakavampia uhkia oli ilmassa: kommunistien paineen alla ollut SAK oli ajamassa yrityksiin tuotantokomiteoita ja vaatimussa teollisuuden ja pankkien sosialisointeja. Syksyn 1945 oloissa kommunistien voima koettiin niin suureksi, että hankkeita ei kyetty kuin viivyttämään.

Loputtomat kihlajaiset, s.77

Isot muutokset tarvitsevat kansalaisten järjestäytymistä

Onkin mielenkiintoista lukea historiaa ja katsoa nykytilannetta suuremmassa historian perspektiivissä. Se näyttäytyy itselleni sellaiselta että isoja rakenteellisia uudistuksia ei käytännössä koskaan ole rakennettu jotenkin rauhallisesti hyvässä hengessä rationaalisin argumentein parlamentaarisessa prosessissa missä paras argumentti voittaa. Niihin on historiassa lähinnä taivuttu koska painostus niihin on ollut niin suuri, ja valitettavasti niihin on usein sisältynyt enemmän tai vähemmän suoraa väkivallankin uhkaa. Hyvinvointivaltion osalta paine on tullut radikaalimpien työläisten ja kommunistien vaatimuksista, ja hyvinvointivaltio on lähinnä rakennettu kaikkien toimijoiden pelkäessä kommunistien nousua, omistuksien sosialistointeja ja mahdollista vallankumousta. Asia on toiminut paitsi valtion ja elinkeinoelämän edustuksen osalta, niin myös ay-liikkeen itsensä sisällä. Muutoksia on pitänyt saada aikaan vauhdilla, tai muuten ay-liikkeen on pelätty joutuvan kommunistien käsiin. Joten on ollut kova paine saada aikaan radikaalimpien ryhmien vaatimuksia tyynnyttäviä uudistuksia.

Ay-liikekin tosiaan näyttää tarvitsevan sisäistä painetta, ettei se vain taannu lähinnä nykytilanteen ylläpitäjäksi ja ennemminkin todellisten uudistusten vastustajaksi. Nykyajan Ay-liikkeessä on mielestäni nähtävissä tälläistä näköalattomuutta ja mammuttitautia, se ei ole aktiivisesti vaatimassa perustuloa, lyhyempää työpäivää tai lisää työpaikkoja työttömille, vaan neuvottelemassa lähinnä saadaanko neuvoteltua tänä vuonna 1 vai 2% palkankorotukset nykyisille täysipäiväisessä palkkatyössä oleville, ja korottamassa omien johtohenkilöidensä palkkauksia. Se on sääli, sillä ay-liikkeellä on edelleen valtava potentiaali olla oikeasti rakentamassa parempaa huomista, sillä se on edelleen merkittävin kansalaisten järjestäytymisen muoto. Sen pitäisi vain pystyä olemaan aktiivisempi vaatimuksiensa suhteen. Ay-liike jossa haluaisin olla olisi ajamassa perustulon käyttöönottoa, eikä vastustamassa sitä kuten nykyinen.

En kaipaa neuvostososialismia tai sen uhkaa, mutta tosiaankin nykyaika kaipaisi parempaa järjestäytymistä sen puolesta että päätöksiä tehdään ihmisten hyvinvointi edellä eikä pelkästään taloudellisin perustein. Talouden kasvattaminen kun ei aina tarkoita kokonaishyvinvoinnin lisääntymistä. Lisäämällä kilpailuyhteiskuntaa, heikentämällä työehtoja, avaamalla lisää kaivoksia ja vaatimalla kaikilta kokoajan yhä enemmän uhrauksia talouskasvun luomiseksi me kyllä luomme lisää BKT:ta, mutta emme välttämättä ihmisille parempaa elämää. Minusta me tarvitsisimme esimerkiksi 6 tunnin työpäivän ja perustulon, mutta pahoin pelkään että ilman uskottavaa kansalaisten järjestäytymistä näiden asioiden puolesta niitä ei tulla koskaan tulla saamaan käytäntöön.

Lähteenä on käytetty kirjaa Loputtomat Kihlajaiset (Aaro Sahari, Elina Kuorelahti, Henrik Tala, Maiju Wuokko, Niklas Jensen-Eriksen).

Jaa kirjoitus Facebookissa Jaa kirjoitus Twitterissä
Kiitos kun luit! Jätä kommentti alta, arvostan :)

Piditkö kirjoituksesta?

  

Lue myös nämä kirjoitukseni:

Sisällissodan haamu ohjaa Suomen politiikkaa

Eilen Vasemmistoliitto esitteli ajatusta varallisuudenveron palauttamisesta nimellä miljonäärivero: Kuulostaa mielestäni täysin kohtuulliselta. Perittäisiin 0,5% vain yli miljoonan euron varallisuudesta (pl. oma asunto), jolla rahoitettaisiin vihreää siirtymää. Eli toisinsanoen helpotettaisiin pienituloisimpien… Lue lisää »Sisällissodan haamu ohjaa Suomen politiikkaa

Talousoikeisto ja talousrikollisuus

Suomen suhtautuminen talousrikollisiin ja talousrikollisuuteen hämmästyttää minua toistuvasti. Erityisesti ihmetyttää se, kuinka poliittiset toimijat kerta toisensa jälkeen voivat lehtien palstoilla ja puheissa olla talousrikollisuutta ja veroparatiiseja vastaan, mutta silti toistuvasti… Lue lisää »Talousoikeisto ja talousrikollisuus

Epätasaisesti jaettu valta vaikuttaa vapaaseen tahtoommekin

Korostimme, että uusia, kestävän taloudellisen kasvun kannalta välttämättömiä innovaatioita, teknologioita ja organisaatioita vastustetaan usein, koska ne voivat horjuttaa olemassa olevaa järjestystä (jota tapahtumaa sanoimme ”poliittiseksi luovaksi tuhoksi”). Paras tapamme varmistaa,… Lue lisää »Epätasaisesti jaettu valta vaikuttaa vapaaseen tahtoommekin

Suomen suurimmat veroprosentit ovat vähätuloisilla

Kirjoitus on aluperin julkaistu Verde-lehdessä 26.04.2022. Suomessa napistaan aika ajoin korkeista työnteon veroprogressioista. Miksi lääkäri tekisi lisätöitä, jos saatavasta lisäpalkasta käteen jää vain puolet, toisen puolen mennessä veroihin ja veroluontoisiin… Lue lisää »Suomen suurimmat veroprosentit ovat vähätuloisilla

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.